Af­ri­kas­sa se ta­pah­tui.

Ar­to O. Sa­lo­nen al­koi ha­vai­ta, mil­lä ta­val­la län­si­mai­nen ih­mi­nen hah­mot­taa hy­vin­voin­nin ide­an. Kär­jis­te­tys­ti näin: ”Kun­pa sai­si mai­net­ta ja mam­mo­naa.”

Sa­lo­nen to­te­aa, et­tei edes hän it­se kes­tä­vän ke­hi­tyk­sen asi­an­tun­ti­ja­na ole ol­lut sil­le im­muu­ni.

– Ei kai pant­te­ri voi mi­tään pil­kuil­leen. Jo äi­din­mai­dos­sa saam­me tä­män kult­tuu­ri­sen ke­hyk­sen, hän sa­noo.

Päi­vän­ta­saa­jan Af­rik­ka, jon­ne Sa­lo­nen oli läh­te­nyt ke­hi­ty­syh­teis­työ­hön, näyt­ti hy­vin­voin­nis­ta toi­sen­lai­sen ulot­tu­vuu­den. Siel­lä se näyt­ti koos­tu­van muis­ta ai­nek­sis­ta kuin Suo­mes­sa. Ai­neel­li­ses­ta hy­väs­tä oli usein puu­tet­ta, mut­ta ko­ke­muk­sel­li­ses­ti elä­mä näyt­täy­tyi usein jopa pa­rem­pa­na.

– Siel­lä hy­vin­voin­ti ra­ken­tuu sen va­raan, et­tä mi­nul­la on yh­teys mui­hin, Sa­lo­nen ku­vai­lee.

Ky­sy­mys ih­mi­sen hen­ki­lö­koh­tai­ses­ta hy­vin­voin­nis­ta on olen­nai­ses­ti yh­tey­des­sä myös pla­nee­tan ja sen mui­den asuk­kai­den hy­vin­voin­tiin.

Sa­lo­sen Af­ri­kan-vuo­si­na, 2004–2007, puhe il­mas­ton­muu­tok­ses­ta al­koi li­sään­tyä. Suo­mes­sa mai­nit­tiin usein, et­tä ly­hy­el­lä ai­ka­vä­lil­lä Suo­mi kuu­lui­si il­mas­ton­muu­tok­sen voit­ta­ja­mai­hin.

Af­ri­kas­sa Sa­lo­nen näki, mil­lai­sia suo­ria vai­ku­tuk­sia il­mas­ton­muu­tok­sel­la oli jo sil­loin af­rik­ka­lais­ten ar­keen. Voit­ta­juut­ta ei ol­lut nä­kö­pii­ris­sä. Toi­meen­tu­lo oli vaa­ras­sa.

– Ei tar­vin­nut ih­me­tel­lä, on­ko il­mas­ton­muu­tos tot­ta vai ei. Sa­de­kau­sien syk­lit, jot­ka oli­vat ol­leet sa­man­lai­sia vuo­si­sa­to­jen ajan, oli­vat men­neet se­kai­sin. Köy­hä maan­vil­je­li­jä haa­li jos­ta­kin sie­me­net, muok­ka­si maa­lis­kuun alus­sa maan ja jäi odot­ta­maan sa­tei­ta, jot­ka nor­maa­lis­ti al­kai­si­vat maa­lis­kuun puo­li­vä­lin paik­keil­la. Nyt sa­tei­ta ei tul­lut tai ne tu­li­vat myö­häs­sä, tul­va­na, joka huuh­toi sie­me­net men­nes­sään, Sa­lo­nen ker­too.

Noi­hin ai­koi­hin hän ei vie­lä ol­lut väi­tel­lyt toh­to­rik­si ai­hees­ta ”Kes­tä­vä ke­hi­tys glo­baa­lin ajan hy­vin­voin­tiyh­teis­kun­nan haas­tee­na”. Lah­den seu­dul­la vart­tu­nut Sa­lo­nen oli 1990-lu­vul­la hää­ri­nyt mu­siik­ki­bis­nek­ses­sä muu­sik­ko­na, so­vit­ta­ja­na ja tuot­ta­ja­na sekä opis­kel­lut kas­va­tus­tie­tei­tä Tam­pe­reen yli­o­pis­tos­sa. En­nen Af­ri­kan-vuo­sia hän oli työs­ken­nel­lyt am­mat­ti­kor­ke­a­kou­lus­sa, so­si­aa­li­a­lan kou­lu­tu­soh­jel­mas­sa.

Af­rik­ka oli kään­ne­koh­ta. Maa­il­mo­jen vas­ta­koh­tai­suu­det pa­kot­ti­vat Sa­lo­sen miet­ti­mään hy­vin­voin­nin ole­mus­ta.

– Län­si­mai­nen kä­si­tys hy­vin­voin­nis­ta oli al­ka­nut kään­tyä it­se­ään vas­taan ja him­men­tää tu­le­vai­suu­den toi­voa, sil­lä maa­il­mas­sa on yhä enem­män vä­es­töä ot­ta­mas­sa pla­nee­tas­ta kai­ken ir­ti, Sa­lo­nen sa­noo.

Näyt­tää myös sil­tä, et­tä ai­neel­li­sin mit­ta­rein mi­tat­ta­va hy­vin­voin­ti ei enää tie­tyn pis­teen jäl­keen ky­ke­ne­kään li­sää­mään ih­mi­sen ko­et­tua on­nel­li­suut­ta.

– Meil­lä tääl­lä tun­tuu koko ajan puut­tu­van vaik­ka mitä. At­rik­ka­lai­sit­tain ko­ke­mus taas on, et­tä jos tun­nen kuu­lu­va­ni yh­tei­söö­ni, mi­nul­ta ei puu­tu mi­tään, Sa­lo­nen ver­taa.

”Tu­le­vai­suu­den toi­vo.” ”Ei mi­nul­ta mi­tään puu­tu.” Mel­kein­pä raa­ma­tul­li­sil­ta kuu­los­ta­vat sa­nan­par­ret si­säl­tä­vät oi­ke­as­taan päh­ki­nän­kuo­res­sa sen, mis­tä kes­tä­väs­sä ke­hi­tyk­ses­sä on kyse. Tu­le­vai­suu­den toi­vo kuu­lui­si kai­kil­le. Jo­kai­sel­la kuu­lui­si ol­la ko­ke­mus, et­tä elä­mäs­tä ei puu­tu mi­tään.

Sa­lo­sen aja­tuk­set al­koi­vat pyö­riä uu­den­lai­sil­la kier­rok­sil­la. En­sin­nä­kin: jo­ta­kin pi­täi­si teh­dä. Toi­sek­si: hy­vään elä­mään näyt­täi­si ole­van mui­ta­kin reit­te­jä kuin kas­va­van ku­lut­ta­mi­sen tie.

– Meil­lä on tun­tu­nut ole­van ai­ka ka­pea kä­si­tys sii­tä, mi­ten tätä ai­nut­ker­tais­ta elä­mää voi­si elää mie­lek­kääs­ti, hän to­te­aa.

Kun Sa­lo­nen muut­ti ta­kai­sin Suo­meen, hän ar­ve­li, et­tä tääl­lä oli­si var­maan­kin teh­ty jo pil­vin pi­mein väi­tös­kir­jo­ja, jois­sa nämä eko­lo­gi­set, so­si­aa­li­set ja ta­lou­del­li­set nä­kö­kul­mat ni­vou­tui­si­vat yh­teen.

Osoit­tau­tui, et­tei nii­tä ol­lut, jo­ten Sa­lo­sen oli teh­tä­vä väi­tös­tut­ki­mus it­se. Ai­he­pii­ri osoit­tau­tui niin polt­ta­vak­si, et­tei hä­nen ole tar­vin­nut sen jäl­keen poh­tia, mi­ten ka­len­te­rin­sa täyt­täi­si.

– Väik­kä­ri imai­si mu­kaan­sa, sil­lä se re­so­noi käyn­nis­sä ole­van yh­teis­kun­nal­li­sen kes­kus­te­lun kans­sa. Sen jäl­keen al­koi syn­tyä luon­te­vas­ti myös kan­sain­vä­li­siä jul­kai­su­ja. Häm­mäs­tyin, et­tä täs­tä tu­li­kin aka­tee­mi­nen ura, vä­hän kuin va­hin­gos­sa. Olen vain men­nyt koh­ti sitä, mikä polt­te­lee, hän sa­noo.

Kes­tä­vän ke­hi­tyk­sen ajat­te­lu, joka vuon­na 2010 tun­tui vie­lä oras­ta­val­ta, kas­voi suu­riin mit­ta­kaa­voi­hin. Täl­lä het­kel­lä asia on jo­ta­kuin­kin koko maa­pal­lon ko­koi­nen.

Sa­lo­nen työs­ken­te­lee ny­kyi­sin pro­fes­so­ri­na Itä-Suo­men yli­o­pis­ton yh­teis­kun­ta- ja kaup­pa­tie­teel­li­ses­sä tie­de­kun­nas­sa ja kuu­luu Suo­men kes­tä­vän ke­hi­tyk­sen asi­an­tun­ti­ja­pa­nee­liin. Ky­syt­ty lu­en­noit­si­ja ot­taa vä­lil­lä esi­tyk­sis­sään käyt­töön myös mo­ni­tai­teel­li­set kei­not:

– Meil­lä on jaz­z­muu­sik­ko Joo­na­tan Rau­ti­on kans­sa ol­lut soi­via lu­en­to­ja, jois­sa fi­lo­so­fi­seen poh­din­taan ovat yh­dis­ty­neet mu­siik­ki, vi­su­aa­li­set ele­men­tit, va­lot ja sa­vut. Tai­teel­la voi ylit­tää ra­jo­ja, joi­ta pel­käl­lä pu­heel­la ei voi­si, Sa­lo­nen sa­noo.

Kun put­ki­nä­kö kai­paa laa­jen­ta­mis­ta, niin tie­teen kuin tai­teen­kin kei­not ovat tar­peen. Put­ki­nä­öl­lä Sa­lo­nen tar­koit­taa ka­pe­aa elä­män ihan­net­ta, jos­sa hy­vin­voin­ti miel­le­tään vain ta­lous­kas­vuk­si. Elä­mä ki­tey­tyy sil­loin työs­sä­käyn­nin ja ku­lut­ta­mi­sen ym­pä­ril­le.

– Edis­ty­mis­tä osoi­te­taan suo­ri­te­mää­rän li­sään­ty­mi­sel­lä, mut­ta elä­män suu­rem­mat si­säl­löt ovat ha­ku­ses­sa, Sa­lo­nen tii­vis­tää.

Kai­kes­sa yti­mek­kyy­des­sään ti­lan­ne Suo­mes­sa on tämä: meil­lä hy­vin­voin­nin puit­teet ovat maa­il­man pa­ras­ta laa­tua – se on to­det­tu lu­kui­sis­sa on­nel­li­suus­mit­tauk­sis­sa, jois­sa Suo­mi keik­kuu kär­ki­si­joil­la vuo­si toi­sen­sa pe­rään.

Sil­ti tun­tuu, et­tä meil­lä on pal­jon yk­si­näi­syyt­tä ja ah­dis­tus­ta. Kou­lu­lai­set­kin tun­tu­vat uu­pu­van. Mis­tä ris­ti­rii­tai­nen vai­ku­tel­ma syn­tyy?

– Tuo on juu­ri se jut­tu, Sa­lo­nen sa­noo.

– Olem­me ra­ken­ta­neet on­nel­li­suut­ta tu­ke­van yh­teis­kun­nan, jos­sa kan­sa­lai­set voi­si­vat ku­kois­taa. Elin­ta­so on kui­ten­kin vain elä­män ku­lis­sia. Meil­lä on hie­not ku­lis­sit, mut­ta näy­tel­män juo­ni on hu­kas­sa.

Sa­lo­nen to­te­aa, et­tä so­tien jäl­keen Suo­mes­sa al­koi kiih­keä köy­hyy­des­tä ir­tau­tu­mi­nen. Se on­nis­tui, mut­ta suo­rit­ta­mi­sen vaih­de jäi erääl­lä ta­val­la pääl­le. Ta­lou­den ar­vot ajoi­vat muun yli, ku­ten mo­nis­sa muis­sa­kin ke­hit­ty­neis­sä mais­sa.

– Olem­me ra­ken­ta­neet jär­jes­tel­män, joka pe­rus­tuu ta­lous­kas­vu­pak­koon. Toi­sin sa­no­en mi­kään ei rii­tä. Ta­lous­kas­vua var­ten elä­mi­nen on lii­an pie­ni tar­koi­tus ai­nut­ker­tai­sel­le elä­mäl­le, Sa­lo­nen huo­maut­taa.

Vie­lä yk­si ker­to­mus Af­ri­kas­ta.

– Olim­me ker­ran mat­kal­la Län­si-Af­ri­kan Gui­ne­as­sa ja py­säh­dyim­me pik­ku­ky­lään syö­mään. Ruo­ka­pai­kas­sa oli hie­no pöy­tä­lii­na, ja oli­sim­me ha­lun­neet os­taa sen mu­kaan. Pyy­sim­me, et­tä sen voi­si li­sä­tä las­kuun, Sa­lo­nen muis­te­lee.

Tar­joi­li­ja ei lot­kaut­ta­nut kor­vaan­sa pyyn­nöl­le, ei myös­kään pai­kan omis­ta­ja.

– Se on Co­nak­rys­ta (Gui­ne­an pää­kau­pun­gis­ta), he to­te­si­vat yk­si­kan­taan.

– Pää­kau­pun­gis­ta saa­dun pöy­tä­lii­nan ar­vo ei ol­lut ra­has­sa mi­tat­ta­vis­sa. Me län­si­mai­set ih­mi­set ole­tam­me, et­tä kaik­ki on kau­pan, Sa­lo­nen to­te­aa.

– Jos kaik­ki on os­tet­ta­vis­sa, ar­vo­poh­ja mu­re­nee. Elä­mäs­tä hä­vi­ä­vät ank­ku­ri­pai­kat.

On ole­mas­sa kah­den­lais­ta hy­vin­voin­tia, jot­ka ih­mi­se­lä­mäs­sä kie­tou­tu­vat toi­siin­sa. Toi­nen pe­rus­tuu mie­li­hy­vään, toi­nen mer­ki­tyk­sel­li­syy­teen. Vie­lä an­tii­kin ai­kaan hy­vin­voin­nin kä­si­tys ra­ken­tui näis­tä mo­lem­mis­ta. Oma ai­kam­me näyt­tää pai­not­ta­neen mie­li­hy­vän ta­voit­te­lua, mut­ta mer­ki­tyk­sel­li­syy­den ko­ke­mus on se, joka kan­taa pi­dem­mäl­le.

Se voi myös osoit­taa po­lun koh­ti kes­tä­vyys­siir­ty­mää eli pla­nee­tan kan­nal­ta ys­tä­väl­li­sem­pää elä­män­muo­toa. Muu­tok­sen tar­ve on joka ta­pauk­ses­sa väis­tä­mä­tön.

– Jos ajat­te­lem­me hy­vin­voin­tia pelk­kä­nä ai­neel­li­se­na elin­ta­so­na, kes­tä­vyys­siir­ty­mä voi tun­tua luo­pu­mi­sel­ta. Jos taas ajat­te­lem­me hy­vin­voin­tia mer­ki­tyk­sel­li­syy­den nä­kö­kul­mas­ta, se voi­kin ol­la me­nes­tys­ta­ri­na, Sa­lo­nen sa­noo.

Tut­ki­muk­set osoit­ta­vat, et­tä roi­nan li­sää­mi­seen pe­rus­tu­va eteen­päin­me­non idea ei enää kan­nat­te­le mei­tä. Tut­ki­muk­sin on myös to­det­tu, et­tä pon­nis­te­lu hy­vän puo­les­ta kas­vat­taa tyy­ty­väi­syy­den tun­net­ta. Vaik­ka siir­ty­mä kes­tä­väm­pään elä­män­ta­paan ei ole help­po, ha­lua sii­hen on sil­ti pal­jon. Elin­kei­no­e­lä­män val­tuus­kun­nan teet­tä­mäs­sä asen­ne- ja ar­vo­tut­ki­muk­ses­sa to­det­tiin, et­tä pe­rä­ti 70 pro­sent­tia suo­ma­lai­sis­ta toi­voo ko­ro­na­pan­de­mi­an ole­van al­ku ke­hi­tyk­sel­le, jon­ka myö­tä ku­lut­ta­mi­nen vä­he­nee py­sy­väs­ti. Sa­man­kal­tai­nen tun­tu­ma Sa­lo­sel­la on ol­lut myös asi­an­tun­ti­ja­se­mi­naa­rien pu­hu­ja­na.

Hä­nen saa­man­sa pa­lau­te on usein tä­män kal­tais­ta: ”Sa­noi­tit sen, mitä olen aja­tel­lut.”

Mie­lek­kyy­den puut­tees­ta ver­soo her­käs­ti mi­tät­tö­myy­den ja riit­tä­mät­tö­myy­den tun­tei­ta.

Jos nyt siis juo­ni tun­tuu ole­van hu­kas­sa ja elä­mä on ty­pis­ty­nyt pel­käk­si kil­pai­le­mi­sen put­kek­si, Sa­lo­nen kan­nus­taa aloit­ta­maan mer­ki­tyk­sel­li­syy­den et­sin­nän kuu­los­te­le­mal­la het­kiä, jol­loin voi tun­tea ole­van­sa osa ko­ko­nai­suut­ta, ei ir­ral­laan.

– Sitä voi ko­kea mo­nel­la ta­val­la. Kyt­kös­ten kaut­ta ajat­te­le­mi­nen te­kee meil­le hy­vää. Sen voi ko­kea vaik­ka lu­ke­mal­la kir­jaa ja eläy­ty­mäl­lä tois­ten elä­mään, tai is­tu­mal­la ran­ta­kal­li­ol­la tun­tien, et­tä näin ovat is­tu­neet su­ku­pol­vet en­nen mi­nua. Tai kat­se­le­mal­la lin­tu­ja, jois­sa on sa­maa elä­mää kuin mi­nus­sa it­ses­sä­ni, vaik­ka ne ovat niin eri­lai­sia olen­to­ja. Elä­män ih­met­te­ly it­ses­sään on ta­voit­te­le­mi­sen ar­vois­ta, hän sa­noo.

Yh­tey­den ko­ke­mus syn­tyy myös ilo­jen ja su­ru­jen ja­ka­mi­ses­ta tois­ten kans­sa. Edis­tyk­sen mit­ta­rit vain ei­vät tun­nis­ta run­sau­den ko­ke­mus­ta, joka näis­tä ti­lan­teis­ta avau­tuu.

– Olen mu­ka­na ta­ri­nas­sa, jota kir­joi­te­taan yh­des­sä, Sa­lo­nen ku­vai­lee.

Mo­nis­ta voi tun­tua, et­tei yk­si ih­mi­nen voi ko­vin pal­jon. Sa­lo­nen muis­tut­taa, et­tä Me too -lii­ke­kin al­koi yh­des­tä ai­no­as­ta ih­mi­ses­tä, mut­ta se mul­lis­ti sil­ti ajat­te­lua kaik­ki­al­la.

– Asi­an edis­tä­mis­tä on jo se, et­tä pi­tää toi­veik­kuut­ta yl­lä ja ryh­tyy rat­kai­se­maan asi­oi­ta, jot­ka tuot­ta­vat toi­vot­to­muut­ta, hän kan­nus­taa.

Sa­lo­nen to­te­aa, et­tä myös kir­kol­la on tär­keä teh­tä­vä. Se voi osal­taan oh­ja­ta mer­ki­tyk­sel­lis­ten si­säl­tö­jen ää­rel­le, sil­lä sen mis­si­o­na on ih­mi­sen luo­vut­ta­ma­ton ar­vo.

– Kirk­ko voi myös ol­la konk­reet­ti­nen rat­kai­su­jen et­si­jä il­mas­ton­muu­tok­ses­sa. Sen roo­li­na on pi­tää kiin­ni tu­le­vai­suu­des­ta ja toi­vos­ta, hän sa­noo.

Sa­lo­nen on miel­ty­nyt ar­mon kä­sit­tee­seen. Se on jo­ta­kin ko­vin eri­lais­ta kuin kil­pai­lu­kes­kei­sen yh­teis­kun­nan ko­vuus.

– Ar­mo tun­nis­taa kes­ke­ne­räi­syy­den, mut­ta ra­ken­taa sii­tä huo­li­mat­ta tu­le­vai­suut­ta, hän sa­noo.

– Ar­mos­sa on jo­ta­kin yle­vää ja kau­nis­ta. Se re­so­noi tä­män ajan kans­sa, jos­sa mi­kään ei tah­do riit­tää. Ar­mo ei hei­tä hans­ko­ja tis­kiin.