JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Artikkelit

”Diakonia ei voi olla vain auttamista” – Anne-Maria Karjalainen kehittää Lahdessa diako­ni­a­pal­ve­luita, joista otetaan mallia muuallekin Suomeen

Di­a­ko­ni­a­joh­ta­ja­na työs­ken­te­le­vän An­ne-Ma­ria Kar­ja­lai­sen mie­les­tä eri­tys­ryh­mil­lä­kin tu­li­si ol­la mah­dol­li­suus palk­ka­työ­hön.

Anne-Maria Karjalainen lukee paljon niin työssään kuin vapaa-ajallaan sekä väitöskirjaa tehdessään. “Väitöskirjatyön viedessä aikaa olen lukenut kaunokirjallisuuden  kirja-arvosteluja ja kaiholla ajatellut, että voisin jo tarttua kirjoihin.” Kuva: Markku Lehtinen

Anne-Maria Karjalainen lukee paljon niin työssään kuin vapaa-ajallaan sekä väitöskirjaa tehdessään. “Väitöskirjatyön viedessä aikaa olen lukenut kaunokirjallisuuden kirja-arvosteluja ja kaiholla ajatellut, että voisin jo tarttua kirjoihin.” Kuva: Markku Lehtinen

15.1.2021
Teemu Leppänen

– Me em­me oi­ke­as­taan au­ta ih­mi­siä, di­a­ko­ni­joh­ta­ja An­ne-Ma­ria Kar­ja­lai­nen, 38, sa­noo.

Lah­den Di­a­ko­ni­a­lai­tok­sen kah­vi­huo­nees­sa is­tuu vi­si­o­nää­ri ja ke­hit­tä­jä, jota tam­mi­kui­nen pil­vi­nen il­ta­päi­vä ei saa lan­nis­tu­maan. Oi­ke­as­taan hän toi­voi­si, et­tä ar­ki­py­hät oli­si­vat jo ohi, et­tei­vät ne häi­rit­si­si työ­ryt­miä työs­sä, jos­sa hän on on­nel­li­nen.

Kar­ja­lai­nen aloit­ti teh­tä­väs­sään 3,5 vuot­ta sit­ten. Sen jäl­keen Di­a­ko­ni­a­lai­tok­sen di­a­ko­ni­a­pal­ve­luis­sa ovat pu­hal­ta­neet muu­tok­sen tuu­let. Ja se oli tar­koi­tus­kin, kun teh­tä­väk­si an­net­tiin mo­ni­puo­lis­taa di­a­ko­ni­a­työ­tä, laa­jen­taa sen ra­hoi­tus­poh­jaa ja nos­taa di­a­ko­ni­a­pal­ve­lui­ta seu­raa­val­le ta­sol­le.

Mut­ta mi­ten niin di­a­ko­ni­as­sa ei au­te­ta ih­mi­siä?

– Ha­lu­am­me yhä ta­voit­taa nii­tä, jot­ka uh­kaa­vat jää­dä kai­ken muun tuen ja avun ul­ko­puo­lel­le, mut­ta kär­jis­tä­en me em­me ta­val­laan ha­lua aut­taa näi­tä ih­mi­siä, vaan me ha­lu­am­me tu­kea hei­tä löy­tä­mään omat voi­ma­va­ran­sa. Sii­hen liit­tyy vä­hän ra­jo­ja­kin rik­ko­vaa di­a­ko­ni­a­toi­min­taa, Kar­ja­lai­nen sel­vit­tää.

Kar­ja­lai­sen mie­les­tä kai­kil­la ha­luk­kail­la tu­li­si ol­la mah­dol­li­suus työs­ken­nel­lä va­paa­eh­toi­se­na. Myös niil­lä, jot­ka ovat pal­ve­lui­den ja avun koh­tee­na.

– Mah­dol­lis­tam­me eri­tyis­ryh­mien va­paa­eh­toi­se­na toi­mi­mi­sen. Siel­lä on ih­mi­siä, jot­ka ha­lu­a­vat teh­dä toi­sil­le hy­vää. Sil­lä, et­tä he pää­se­vät toi­mi­maan omien vah­vuuk­sien­sa mu­kai­ses­ti, on ol­lut ai­van hir­vit­tä­vän iso kun­tout­ta­va mer­ki­tys näil­le ih­mi­sil­le.

Jou­kos­sa on mie­len­ter­veys­kun­tou­tu­jia, maa­han­muut­ta­jia, vam­mai­sia ja va­ka­vas­ti sai­ras­tu­nei­ta, jot­ka ei­vät il­man tu­kea pys­tyi­si va­paa­eh­tois­työ­hön.

– Hei­tä tu­lee pal­jon ja hel­pos­ti mu­kaan toi­min­taan. Eräs­kin va­paa­eh­toi­nen sa­noi, et­tä “nyt mi­nus­ta tun­tuu, et­tä kuu­lun­kin tä­hän yh­teis­kun­taan”.

Kar­ja­lai­nen vei­si mie­lel­lään hei­dän mah­dol­li­suuk­si­aan vie­lä pi­dem­mäl­le.

– Voi­sim­me haas­taa it­sem­me täs­sä yh­teis­kun­nas­sa niin, et­tä täl­lais­ten ih­mis­ten oli­si mah­dol­lis­ta teh­dä esi­mer­kik­si muu­ta­ma tun­ti kuu­kau­des­sa pal­kal­lis­ta työ­tä.

Kar­ja­lai­nen et­sii tä­hän yri­ty­syh­teis­työ­kump­pa­nei­ta.

Mut­ta mikä Kar­ja­lais­ta it­se­ään on ve­tä­nyt juu­ri di­a­ko­ni­an pa­riin.

– Sitä olen vä­lil­lä ko­vas­ti miet­ti­nyt. Pal­jon muu­ta­kin­han sitä voi­si työk­seen teh­dä, Kar­ja­lai­nen to­te­aa.

Sit­ten hän an­taa hy­vin seik­ka­pe­räi­sen vas­tauk­sen.

– Mer­ki­tyk­sel­li­syys on täs­sä työs­sä to­del­la tär­ke­ää. Koen sen suo­ras­taan työ­suh­de-etu­na, et­tä voin näh­dä, mi­ten jo­kin pal­ve­lu tai toi­min­ta­mal­li al­kaa toi­mia.

Kar­ja­lai­nen ku­vaa hä­nel­le mer­ki­tyk­sel­lis­tä pro­ses­sia:

–  En­sin on piir­tä­nyt omal­la työ­pöy­däl­lä luon­nok­sen. Sit­ten on miet­ti­nyt, mis­tä voi­si saa­da sii­hen ra­hoi­tuk­sen. Kun sen on saa­nut, on pal­kan­nut ih­mi­sen töi­hin, ja sit­ten on ra­ken­net­tu pal­ve­lul­le fyy­si­nen tila. Sen jäl­keen on näh­nyt, kun en­sim­mäi­set nuo­ret tu­le­vat sin­ne ja kun he pää­se­vät siel­tä opis­ke­le­maan.

– Ja it­se voi ol­la sii­nä mer­ki­tyk­sen ket­jus­sa mu­ka­na. Yk­sin ei voi mi­tään saa­da ai­kai­sek­si, mut­ta voin ol­la an­ta­mas­sa oman osa­ni. Mi­nul­la on ol­lut on­ni, et­tä olen pääs­syt teh­tä­vään, jos­sa voin teh­dä to­del­la mer­ki­tyk­sel­lis­tä työ­tä hie­nol­la, kris­til­li­sel­lä, ar­vo­poh­jal­la.

Ih­mis­ten ai­to koh­taa­mi­nen ja osal­li­suus ovat sii­nä tär­kei­tä tee­mo­ja.

– Il­man muu­ta ajat­te­len ko­ko­nai­suu­te­na, et­tä on hyvä, kun meil­lä Poh­jois­mais­sa on täl­lai­nen pal­ve­lu­jär­jes­tel­mä, joka on tuot­ta­nut meil­le pal­jon hy­vin­voin­tia. On maa­il­man on­nel­li­sin maa, on vä­hän kor­rup­ti­o­ta, kou­lu­tus­jär­jes­tel­mä on yk­si maa­il­man par­hais­ta ja niin edel­leen. Oli­si kui­ten­kin hie­noa, et­tä sii­nä rin­nal­la kul­ki­si ih­mis­ten osal­li­suus ja se, et­tä ih­mi­set vä­lit­täi­si­vät muis­ta ih­mi­sis­tä ja it­ses­tään sekä hy­vin­voin­nis­taan.

Kar­ja­lai­nen kan­nus­taa va­paa­eh­toi­suu­teen, sil­lä se an­taa myös te­ki­jäl­leen.

– Meil­lä on va­paa­eh­tois­työs­sä esi­mer­kik­si yk­sin­huol­ta­ja­per­hei­tä, jot­ka käy­vät kah­vit­te­le­mas­sa van­hus­ten luo­na.

Anne-Maria Karjalainen katsoo, että diakoniassa on tärkeää tukea ihmisiä löytämään heidän omat voimavaransa. Kuva: Markku Lehtinen

Anne-Maria Karjalainen katsoo, että diakoniassa on tärkeää tukea ihmisiä löytämään heidän omat voimavaransa. Kuva: Markku Lehtinen

Mer­ki­tyk­sel­li­nen pal­ve­lu, jon­ka vai­hei­ta Kar­ja­lai­nen edel­lä ku­va­si suun­nit­te­lus­ta to­teu­tuk­seen, on jo ole­mas­sa. Se on nuor­ten Sote-työ­pa­ja Stoo­ri, jota on pyö­ri­tet­ty nyt 1,5 vuot­ta. Pa­jaan osal­lis­tu­neis­ta nuo­ris­ta 85 pro­sent­tia on jat­ka­nut siel­tä joko opis­ke­lu- tai työ­paik­kaan.

– So­si­aa­li- ja ter­veys- sekä kas­va­tus- ja oh­jau­sa­las­ta kiin­nos­tu­nei­ta nuo­ria val­men­ne­taan tääl­lä, ja he pää­se­vät tu­tus­tu­maan Di­la­kort­te­lis­sa esi­mer­kik­si sii­hen, mitä on ikäih­mis­ten hoi­va­työ, ta­pah­tu­mien jär­jes­tä­mi­nen tai oh­jaa­mi­nen konk­reet­ti­ses­ti oi­kei­den ih­mis­ten ja oi­kei­den asi­ak­kai­den kans­sa. He har­joit­te­le­vat näi­tä ai­dois­sa työ­ti­lan­teis­sa.

Stoo­riin on käy­ty tu­tus­tu­mas­sa eri puo­lil­ta Suo­mea, ja sa­man­lais­ta toi­min­taa on aloi­tet­tu tai ai­o­taan aloit­taa ai­na­kin Es­poos­sa, Hel­sin­gis­sä ja Ou­lus­sa.

Hit­tien li­säk­si on ke­hit­tä­mi­ses­sä tul­lut myös hu­te­ja.

– Ha­lu­am­me teh­dä roh­kei­ta avauk­sia, uu­sia, ket­te­riä ja not­kei­ta ko­kei­lu­ja ja pääs­tä no­pe­as­ti ko­kei­lui­hin kä­sik­si, jos meil­le jo­kin idea tu­lee, et­tä jo­tain puut­tuu. Toki tämä kaik­ki teh­dään di­a­ko­ni­ast­ra­te­gi­an mu­kai­ses­ti, mut­ta olem­me myös to­den­neet, et­tä stra­te­gi­as­sa ei kaik­ki ole toi­mi­vaa, ja olem­me ve­tä­neet rak­sit sel­lais­ten pääl­le.

Vii­me ke­vää­nä muun mu­as­sa Lah­den ja Hol­lo­lan seu­ra­kun­tien kans­sa yh­teis­työs­sä ko­keil­tiin yrit­tä­jien ver­tais­tu­ki­pu­he­lin­ta kes­kel­lä ko­ro­nak­rii­siä. Pal­ve­lul­la ei ta­voi­tet­tu apua tar­vit­se­via yrit­tä­jiä, mut­ta ver­kos­to jäi ole­maan, mitä Kar­ja­lai­nen pi­tää hy­vä­nä asi­a­na. Yri­ty­syh­teis­työ on ai­ka uut­ta di­a­ko­ni­as­sa ja yli­pää­tään kol­man­nen sek­to­rin työs­sä.

Kar­ja­lai­nen kiit­te­lee sitä, et­tä Lah­des­sa on pääs­ty te­ke­mään di­a­ko­ni­a­työ­tä muu­ten­kin erit­täin he­del­mäl­li­sis­sä ver­kos­tois­sa.

Kar­ja­lai­nen kas­voi hy­vin ta­val­li­ses­sa, kris­til­li­ses­sä per­hees­sä, joka kuu­lui kirk­koon ja kävi jou­lu­kir­kos­sa.

– Muis­tan, et­tä sitä pai­no­tet­tiin ko­to­na, et­tä pi­tää huo­leh­tia muis­ta ih­mi­sis­tä ja ol­la koh­te­li­as ja ot­taa muut huo­mi­oon. Eh­kä se on sitä ar­jen kris­til­li­syyt­tä, hy­vin konk­reet­tis­ta, ar­kis­ta elä­mää.

Oman kou­lu­pol­kun­sa hän aloit­ti Lah­des­sa Ki­ve­ri­ön ala-as­teel­la, siir­tyi Kan­nak­sen ylä­as­teel­le ja lu­ki­oon, min­kä jäl­keen hän pää­si Jo­en­suun yli­o­pis­toon opis­ke­le­maan yh­teis­kun­ta­po­li­tiik­kaa.

Lah­te­lais­syn­tyi­nen Kar­ja­lai­nen pa­la­si opis­ke­lu­jen­sa jäl­keen ko­ti­seu­dul­leen sat­tu­mal­ta, kun hän vii­den vuo­den opis­ke­lu­jen jäl­keen, vuon­na 2006, pää­si Ori­mat­ti­laan te­ke­mään so­si­aa­li­työn si­jai­suuk­sia 1,5 vuo­dek­si.

– Pie­nes­sä kun­nas­sa sain teh­dään kai­ken­lais­ta so­si­aa­li­työ­tä, ku­ten las­ten­suo­je­lua ja toi­meen­tu­lo­tu­ki­a­si­oi­ta.

Ori­mat­ti­lan jäl­keen tie vei Non Figh­ting Ge­ne­ra­ti­on (NFG) -jär­jes­töön Hel­sin­kiin vä­ki­val­tais­ten nuor­ten oh­jaa­jak­si. Toi­mi­a­lu­ee­na oli koko Ete­lä-Suo­mi, ja Kar­ja­lai­nen reis­sa­si kol­men vuo­den ajan kier­tä­en muun mu­as­sa kou­lu­ja. Hän oh­ja­si vä­ki­val­lat­to­muus­kas­va­tuk­sen kes­kus­te­lu­ryh­miä po­jil­le ja ty­töil­le. Ryh­miin oh­jau­tui kou­lu­jen kaut­ta nuo­ria.

Kar­ja­lai­nen oli opis­ke­lu­ai­ka­naan aja­tel­lut, et­tä hä­nes­tä voi­si tul­la opet­ta­ja, ja niin hä­nes­tä jok­si­kin ai­kaa tu­li­kin.

–  Aluk­si oli vä­hän epäi­le­väi­nen olo, ha­lu­an­ko oi­ke­as­ti opet­ta­jak­si, mut­ta kun suo­ri­tin opet­ta­jan­pä­te­vyy­so­pin­to­ja, asia vah­vis­tui, et­tä se voi­si ol­la mi­nun jut­tu­ni.

Kar­ja­lai­nen haki vuon­na 2010 sil­loi­seen Lah­den di­a­ko­ni­an ins­ti­tuut­tiin töi­hin, mut­ta ei tul­lut va­li­tuk­si. Syk­syn ai­ka­na eräs yh­teis­kun­nal­lis­ten ai­nei­den opet­ta­ja kui­ten­kin ir­ti­sa­nou­tui ja Kar­ja­lai­sen työ­ha­ke­mus kai­vet­tiin uu­del­leen esiin.

– Sil­loin ajat­te­lin, et­tä mah­ta­vaa, kun pää­sin tän­ne töi­hin ja et­tä nyt olen unel­mie­ni työs­sä.

Mut­ta sit­ten 2013 Kar­ja­lai­sel­le avau­tui mah­dol­li­suus siir­tyä sa­mas­sa or­ga­ni­saa­ti­os­sa hal­lin­nol­li­siin ja ke­hit­tä­mis­teh­tä­viin, mi­hin hän päät­ti tart­tua.

– Seu­raa­va vuo­si oli­kin sit­ten työ­u­ra­ni opet­ta­vai­sin vuo­si. Työ oli tosi eri­lais­ta kuin opet­ta­jan työ. To­del­la pal­jon piti ope­tel­la ly­hy­es­sä ajas­sa, ku­ten lain­sää­dän­töä ja hal­lin­toa sekä ot­taa hal­tuun uu­sia ko­ko­nai­suuk­sia ja ver­kos­to­työ­tä eri ta­val­la kuin ai­kai­sem­min. Vuo­si jäi mie­leen sii­tä, et­tä vauh­ti oli kova.

Kar­ja­lai­nen ku­vaa, et­tä uu­den op­pi­mi­nen on ol­lut hä­nen työ­u­ral­laan liek­ki, joka vie hän­tä eteen­päin.

– Sit­ten kun ot­taa vas­taan ison haas­teen, niin kyl­lä se pal­kit­see­kin. Oli pal­kit­se­vaa huo­ma­ta, et­tä ke­hit­tyy ja et­tä jo­kin työ­teh­tä­vä, joka tun­tui aluk­si tosi vai­ke­al­ta, al­koi su­jua.

Uu­den op­pi­mi­nen al­koi kieh­toa myös vuon­na 2017, kun Lah­den Di­a­ko­ni­a­lai­tok­sel­la avau­tui di­a­ko­ni­a­joh­ta­jan paik­ka.

– Avain­te­ki­jä sii­nä oli se rek­ry­toin­ti-il­moi­tus. Sii­nä oli juu­ri sel­lai­sia asi­oi­ta, mis­tä olen kiin­nos­tu­nut ja mis­sä ha­lu­sin edel­leen ke­hit­tyä ja mi­hin mi­nul­la oli myös an­net­ta­vaa. Juu­ri se, et­tä ha­et­tiin hen­ki­löä, jol­la on ke­hi­tys­työ ve­ris­sä, sai mi­nut kiin­nos­tu­maan.

– Olin tosi on­nel­li­nen ja otet­tu, kun mi­nut sii­hen va­lit­tiin. Olen saa­nut suu­ret saap­paat täy­tet­tä­vik­si. Koen, et­tä kol­men vuo­den ai­ka­na on on­nis­tu­mi­sia tul­lut­kin.

Mut­ta mi­ten kol­man­nel­le sek­to­ril­le saa­tai­siin li­sää nuo­ria osaa­jia?

–  Kan­nan vä­hän huol­ta sii­tä, kuin­ka to­del­la osaa­vat, vik­ke­lä­a­ja­tuk­si­set nuo­ret saa­tai­siin kiin­nos­tu­maan kol­man­nen sek­to­rin joh­ta­mis- ja ke­hit­tä­mis­teh­tä­vis­tä ja ha­keu­tu­maan nii­hin töi­hin. Omal­ta pie­nel­tä osin myös me yri­täm­me myö­tä­vai­kut­taa kiin­nos­tuk­sen syn­tyyn, Kar­ja­lai­nen sa­noo.

Mic­hel­le Oba­man kir­jaa lu­kies­saan hän sai aja­tuk­sen ar­vo­joh­ta­mi­sen kou­lun pe­rus­ta­mi­ses­ta. Oh­jel­mas­sa työs­ken­te­li jo­kin ai­ka sit­ten te­o­lo­gi­an opis­ke­li­ja osa-ai­kai­se­na yh­tei­sö­har­joit­te­li­ja­na.

– Ko­kei­lu oli hyvä. Osal­lis­tu­ja te­kee nyt gra­du­aan meil­le Di­la­kort­te­lin osal­li­suu­des­ta.

Elä­mä­ker­to­jen ohel­la Kar­ja­lai­nen haa­vei­lee myös kau­no­kir­jal­li­suu­den lu­ke­mi­ses­ta.

– Olen lu­ke­nut vain kir­ja-ar­vos­te­lu­ja ja kai­hol­la aja­tel­lut, et­tä voi­sin nii­hin kir­joi­hin tart­tua. Olen lu­ke­nut ai­na tosi pal­jon ja kaik­kea. Se on mi­nul­le ren­tou­tu­mi­sen vä­li­ne.

Jo pi­dem­män ai­kaa va­paa-ajan on täyt­tä­nyt kui­ten­kin väi­tös­kir­jan te­ke­mi­nen.

Se on kuin tois­ta työ­tä toi­sen rin­nal­la. Jopa tal­ven vaih­tu­mi­nen ke­vääk­si mei­na­si vii­me vuon­na men­nä ohi.

– Sil­loin muu­ta­mia ker­to­ja ky­see­na­lais­tin, et­tä mi­hin ha­lu­an oman ai­ka­ni käyt­tää. Sit­ten ajat­te­lin, et­tä ei­hän täs­sä enää kan­na­ta luo­vut­taa.

Ken­ties on tam­mi­kui­nen, pil­vi­nen päi­vä, kun Kar­ja­lai­nen as­te­lee vuo­den pääs­tä yli­o­pis­tol­le.

– Haa­vei­len, et­tä vii­meis­tään en­si vuo­den alus­sa oli­si väi­tös­ti­lai­suus.

Lue lisää aiheesta

Päivän psalmi

Luetuimmat

Digilehti

Epaper cover

Digilehti

Epaper cover