Kirkko ei ollut sisällissodassa vain valkoinen

Punavangit saivat muistomerkin Lahdessa vuonna 1978. Muistomerkki on Fellmanin puistossa, jonne 1918 koottiin punaisten antautuessa yli 20 000 vankia.

Juhana Unkuri

Tutkija Niko Huttunen toteaa, ettei keskellä yhteiskuntaa ollut kirkko voinut pysytellä erossa sisällissodasta, vaikkei se ollutkaan sodan varsinainen osapuoli.

Kirkon jäseniä taisteli niin valkoisen kuin punaisen Suomen puolella. Niin sanotun virallisen kirkon voidaan sanoa olleen sodassa valkoisen Suomen puolella. Huttunen toteaa papiston olleen lähes kokonaisuudessaan valkoista.

- Luterilaisuudelle on ollut ominaista vahva uskollisuus esivallalle. Tämä asetti aika selkeät raamit, koska punaiset ilmoittivat olevansa vallankumouksellisia.

Tilanteeseen vaikutti myös sosialistisen ideologian näkökulmat.

- Sosialismiin sisältyi uskontokriittisyyttä, Suomessa korostui ehkä enemmän kirkkokritiikki, sanoo Huttunen ja muistuttaa, että punaisellekin puolelle asettuneessa väestössä oli paljon uskonnollisuutta. Huttunen aloitti huhtikuussa Pipliaseurassa eksegeettisenä asiantuntijana.

Piispoilla eri linjauksia

Huttusen mukaan kirkon muussakin työntekijäkunnassa oli selvä painotus valkoisiin. Ainakin osittain punaiselle puolelle asettuminen oli kuitenkin yleisempää kuin papistossa ja jotkut saivat tästä tuomionkin valtionrikosoikeudessa.

Myös muutamilla papeilla katsottiin olleen punaisia kohtaan niin paljon epäilyttäviä sympatioita, että sodan jälkeen heitä kuulusteltiin tuomiokapitulissa. Tiedossa on yksi selkeästi punakaartiin kuulunut pappi: Ruotsinpyhtään virallinen apulainen Einar Rauhamäki, joka erotettiin sittemmin pappisvirastaan.

- Kirkon työntekijöiden valkoisuudessa tai punaisuudessa oli selviä aste-eroja. On myös syytä muistaa, ettei jommallakummalla puolella olemisen tarvinnut tarkoittaa vihamielistä suhtautumista toiseen osapuoleen.

Kirkon johdon asenteilla oli luonnollisesti oma tärkeä merkityksensä. Sisällissodan aikana Suomessa oli neljä hiippakuntaa: Turun arkkihiippakunta sekä Savonlinnan, Kuopion ja Porvoon hiippakunnat

-Porvoo ei ollut nykyisenmallinen kielihiippakunta ja Kuopion piispanistuin sijaitsi Oulussa. Sodan aikana Turku ja Porvoo olivat punaisen Suomen alueella, Oulun piispa oli puolestaan jäänyt sisällissodan alkaessa mottiin Helsinkiin, jossa hän oli virkamatkalla.

- Savonlinnan piispa Otto Collianderista tuli ikään kuin valkoisen kirkon kärki sodan aikana. Hän suhtautui punaisiin erittäin jyrkästi. Arkkipiispa Gustaf Johansson suhtautui sodan päätyttyä punaisiin niin ikään hyvin negatiivisesti. Porvoon piispa Herman Råbergh oli sodan aikana jo iäkäs, eikä ottanut juuri kantaa.

Kuopion piispa Juho Koskimies oli piispoista sovinnollisin ja maltillisin.

- Hän edusti piispakunnasta ylipäätään sitä suuntaa, mihin kirkko oli muutenkin menossa eli avautumista yhteiskuntaan päin.

Pappeja valkoisten joukoissa

Sodan aikana valkoisen armeijan joukoissa oli kenttäpappeja eli sotapappeja, kuten heitä tuohon aikaan kutsuttiin.

- Tämä järjestelmä improvisoitiin nopealla aikataululla. Punaisella puolella sotapappeja ei käytännössä ollut.

Seurakuntien toiminta jatkui sodan aikana pääosin entiseen tapaan.

- Joidenkin seurakuntien toimintaa häirittiin, mutta ei merkittävissä määrin. Kymmenen pappia kylläkin surmattiin enemmän tai vähemmän tarkoituksellisesti. Niiden taustalla vaikuttaa olleen kuitenkin lähinnä yhteiskunnallisia syitä.

Sota päättyi toukokuussa 1918, jolloin teloitusaalto oli voimakkaimmillaan.

- Tuolloin monissa lehdissä julkaistiin valeuutinen Hämeessä ristiinnaulitusta papista. Tarinan yksityiskohdat vaihtelivat. Todelliset tapaukset eivät riittäneet, vaan tarinaa kasvatettiin, Huttunen sanoo ja muistuttaa molempien osapuolten harjoittaneen sodan yhteydessä propagandaa.

Sosialismia haluttiin kitkeä kasvatuksella

Sisällissodan päätyttyä perustettiin vankileirejä. Niillä toimi myös pappeja, jotka olivat kasvatusasiain osaston työntekijöinä käytännössä valtion virkamiehiä. Yleislinjana oli, että sosialismi pitää kitkeä pois punaisista uskonnollisen kasvatuksen avulla.

Senaatti antoi sodan päätyttyä määräyksen, jonka mukaan myös punaiset vainajat piti siunata. Tähän velvoitti myös kirkkolaki.

- Siunaamiseen saattoi olla kuitenkin paikallisia esteitä. Sodan aikana se saattoi johtua punaisista tai valkoisista, sodan jälkeen valkoisista. Papit tekivät usein siunaamisia salassa. Todennäköisesti lähes kaikki haudat siunattiin jo sodan aikana tai heti sen jälkeen.

Huttunen toteaa, että sodan jälkeinen ilmapiiri ruokki voimakkaita lausumia ja ne pääsivät parhaiten esille.

- Kirkonkin edustajilta kuultiin kovia äänenpainoja. Samalla ne leimasivat kirkkoa instituutiona. Kirkon muu porukka oli lähinnä hiljaa.

- Kaikki kirkon toiminta ei kuitenkaan tapahtunut julkisuusperiaatteella. Usein kaikessa hiljaisuudessa, normaalin arkipäiväisen työn puitteissa tapahtunut kanssakäyminen saattoi olla merkittävämpää. Jotain kirkossa osattiin tehdä oikein, koska niin vähän ihmisiä erosi kirkosta, kun uskonnonvapauslaki astui voimaan vuonna 1923.

Sisällissodalla opetus nykypäivään

Mikkelin piispa Seppo Häkkinen toteaa, että sisällissodan aikana papiston enemmistö pyrki pysyttelemään puolueettomana ja keskittyi hoitamaan virkaansa.

- Tilanne oli varmasti hämmentävä, kun seurakunnan jäsenet olivat jakaantuneet kahteen vihollisleiriin. Sekavissa oloissa oli vaikea nähdä kovin pitkälle tulevaisuuteen. Jokainen toimi sen hetkisen tiedon ja oman ymmärryksensä varassa.

Sodan päätyttyä papisto sai väestökirjanpitäjänä tavallista enemmän tietoa esimerkiksi punaisten teloituksista ja kuolemista vankileireillä. Häkkinen toteaa, että niistä ei kuitenkaan paljon puhuttu.

- Hiljaisuus näyttäytyy nyt asian hyväksymiseltä ja voimme ylipäätään nähdä kirkon tuolloisen toiminnan puutteet helposti. Emme kuitenkaan pysty samaistumaan silloin vallinneisiin pelon ja terrorin tunnelmiin. Historiaa ei pidä laittaa palvelemaan nykyajan tarpeita. Silloin ei menneisyyden tekoja ja tekemättä jättämisiä yritetä tehdä ymmärrettäväksi.

Piispan mukaan kirkko profiloitui monen mielessä niin sanotun paremman väen kirkoksi.

- Toisaalta kirkon korostamaan kansankirkollisuuteen on aina kuulunut vahva puolueettomuuden eetos. Sisällissodan aikanakin seurakunnat pyrkivät hoitamaan kaikkia jäseniään.

Häkkinen sanoo sisällissodan muistuttavan siitä, miten vaarallista eriarvoistuminen ja kansan kahtia jakaantuminen on.

- Suomalaisia jakaa tällä kertaa osallisuus ja osattomuus. Asenteet ovat koventuneet. On toimittava niin, ettei vastakkainasettelu johda vihanpitoon. Kirkon tehtävänä on yhdistää erilaisissa tilanteissa olevia ja toimia yhtenäisyyden puolesta.

Laura Visapää
laura.visapaa@evl.fi
@

Jaa artikkeli