Pääkirjoitukset

Hyvä keskustelu ei johda raunioille, vaan ymmärryksen lisäämiseen

Edesmennyttä Pride-viikkoa ja sitä ympäröinyttä massiivista kirkollista keskustelua seuranneena olo on kuin ystävillä repivän riidan jälkeen.

Raunioilla ollaan, ja otsikoissa. Se työ, jota seurakunnissa tehdään päivittäin kristittyjen yhteyden edistämiseksi, kaadetaan kerran vuodessa vessanpönttöön ja huuhdellaan viemäreihin.

Miksemme osaa keskustella ja kunnioittaa toinen toisiamme? Tarvitaanko näin monta totista torvensoittajaa, jotka vapaustaistelijan ehdottomuudella tuuttaavat omaa totuuttaan?

On käynyt selväksi, että Pride-aatteeseen ja herätyskristittyjen vaalimaan kirjaimelliseen Raamattu-käsitykseen sisältyy umpisolmu, jonka avaaminen ei onnistu yhdellä Kirkkohallituksen johtoryhmän kokemalla emansipaatiolla. Ainakaan kirkkokansa ei ole samanlainen Kehä 3:n sisä- ja ulkopuolella.

Kun laidat kolisevat, huomaamatta jää helposti se hiljainen ja rakentava yhteistyö, jota tehdään paikallisseurakunnissa. Ihmiset voivat löytää paikkansa huolimatta heidän hyvinkin erilaisista tottumuksista lukea ja tulkita Raamattua. "Kirkko on siellä, missä sen seurakuntalaiset ovat", totesi tuore kirkkoministeri Annika Saarikko (kesk.) viisaasti.

Lahdestakin löytyy esimerkiksi vahvoja Kansanlähetyksen ja lestadiolaisten ryhmittymiä sekä toisaalta kasvava joukko Tulkaa kaikki -liikkeen mukana seurakuntien vaikuttajiksi nousseita kaupunkilaisia. Yksi katsoo asioita konservatiivisesta, toinen liberaalista kehyksestä, kolmas keskeltä kirkkoa ja niin edelleen. Se ei estä yhteistyön tekemistä, päätöksentekoa ja hartauselämää. Henkilökohtaisesti pidän tällaisesta sensitiivisyydestä, ja uskonkin, että kirkon tulevaisuuden kannalta on välttämätöntä saattaa eri tavoin ajattelevia yhteen.

Kun moni on hiljentynyt tai hiljentymässä vuosiloman viettoon, aikaa löytyy taas lukemiseen. Kirjapinoon suosittelen kosmologi Kari Enqvistin ja kielitieteilijä Janne Saarikiven keskustelukirjaa Ainoa, mikä jää (WSOY 2017). Siinä kaksi oppinutta miestä mittaavat uskoa ja uskomattomuutta, kissan pöydälle nostaen, mutta kuitenkin toista kunnioittaen. Keskustelu ei johda raunioille, vaan ymmärryksen lisäämiseen.

Markus Luukkonen

Jaa artikkeli