Hyvä paimen

Juhlien jälkeen

Tätä lukiessasi varsinaiset pääsiäispyhät ovat jo ohi. Kirkollisessa ajanlaskussa pääsiäinen kuitenkin jatkuu helluntaihin asti. Arki on alkanut, mutta uusi todellisuus on murtautunut siihen. Kuvaavasti erään pyhän aiheena onkin ”Ylösnousseen todistajia”. Juhlat on juhlittu, Tuomas alkaa epäillä…

Johanneksen evankeliumissa apostoli Tuomas kokee henkilökohtaisesti Jumalan armon, jolla on konkreettiset kasvot: ylösnousseen Jeesuksen kasvot. Tuomas ei usko, hänelle ei ollut tarpeeksi se, että Jeesus oli etukäteen luvannut: ”Kolmantena päivänä nousen ylös.” Hän tahtoo nähdä, hän tahtoo panna kätensä naulojen jälkiin ja Jeesuksen kylkeen. Kuinka Jeesus reagoi? Kärsivällisyydellä: Jeesus ei hylkää Tuomasta hänen jääräpäiseen epäuskoonsa, vaan antaa hänelle viikon aikaa. Hän ei sulje ovea; hän odottaa. Tuomas tunnistaa oman köyhyytensä, vähäisen uskonsa: ”Minun Herrani ja Jumalani!”. Tuomaan kärsimätön uskonodotus palkitaan, eikä Jeesus siitä häntä moiti. Vapauttavan inhimillistä, ajatellen meitä hoppuilijoita! Uskonsiemen riittää.

Tämä on Jumalan tapa toimia. Hän ei ole kärsimätön kuten me, jotka usein tahdomme kaiken heti. Tuomas jättää itsensä jumalallisen armon syliin. Hän näkee sen silmiensä edessä, Kristuksen käsien ja jalkojen haavoissa ja avonaisessa kyljessä, ja hän löytää luottamuksen. Hän on uusi ihminen, ei enää epäuskoinen.

Jumalaan uskominen on avautumista odottamattomalle läsnäololle. Meidän uskomme vahvuus ei sitä saa aikaan. Niin kuin Jeesus teki opetuslapsilleen, samalla tavalla hän liittyy meihin siinä missä me kulloinkin olemme: keskellä pelkojamme ja uskomme puutetta. Jeesuksen rakkaus meitä kohtaan ei vähene siitä, että meidän on vaikea uskoa. Pääsiäisen jälkeisistä tapahtumista oli alkava uusi Pyhän Hengen aika. Aivan kuin ensimmäisen Johanneksen kirjeen kirjoittaja olisi raportoinut juuri tästä tapahtumasta, kun hän kirjoittaa: ”Mikä on alusta alkaen ollut, minkä olemme kuulleet, minkä omin silmin nähneet ja käsin koskettaneet, siitä me puhumme: elämän Sanasta.”

Kirjoittaja on Heinolan seurakunnan pastori.

Timo Lavoila

Jaa artikkeli