"Hän itkee aikuista tytärtään, joka lähti yllättäen ennen häntä" – kirkossa on tilaa myös surulle, muistuttaa sairaalapappi

Mies itkee vanhan isoisänsä hautajaisissa. Miehellä on ikävä isoisää, mutta papan hautajaiset antavat hänelle tilaa itkeä kaikki elämänsä itkut. Hän itkee eroon päättynyttä avioliittoaan ja syöpädiagnoosin saanutta äitiään. Äiti istuu sytostaattihoitojen väsyttämänä huivi päässään pojan vieressä kirkon penkissä. Äidin seurassa aikuinen poika on halunnut olla reipas. Tukea äitiä. Rohkaista. Kyllä tästä selvitään. Nyt papan hautajaisissa on lupa itkeä äidin vieressä. Vaikka kaikkia syitä ei sanota ääneen, äiti ja poika itkevät yhdessä ensimmäistä kertaa koko vuonna.

Keski-ikäinen nainen tulee aikuisen tyttärensä avoimen arkun äärelle sairaalan kappelissa. Äiti silittää tyttären tukkaa. Tämä ei ole ensimmäinen lapsi, jonka hän on menettänyt. Vuosikymmeniä sitten hänen pieni tyttärensä syntyi kuolleena. Nyt sairaalan kappelissa nainen itkee molempia tyttäriään. Hän itkee aikuista tytärtään, joka lähti yllättäen ennen häntä. Ja hän itkee pienokaistaan, jota sen ajan yhteiskunnassa ei ollut tilaa tai lupaa surra. Kaikki sivuutettiin vain hiljaa.

Päihderiippuvuuden kanssa kamppaileva nuori nainen tulee pyhäinpäivän iltana kirkkoon. Hän jää kirkon takaosaan sytyttämään kynttilätelineeseen pieniä kynttilöitä edesmenneille perheenjäsenilleen ja ystävilleen. Niitä syttyy useita. Naisen on vaikea näyttää tunteitaan tai puhua niistä kenellekään. Hän elää maailmassa, jossa monta kertaa asiat on pitänyt vain kestää yksin. Hän tuntee, kuinka kyyneleet alkavat valua. Hän itkee eikä välitä, vaikka joku näkee. Hänen ei tarvitse selittää mitään.

Pariskunta saapuu Tyhjän sylin messuun niin kuin niin monena vuonna tätä ennen. Teini-ikäisen pojan kuolemasta on kulunut jo monia vuosia, mutta yhä uudelleen he haluavat tulla paikalle. Lapsi oli heidän ainoansa. Puhe pojasta on vähentynyt sukulaisten ja ystäväpariskuntien kesken. Äiti ja isä kokevat muiden ajattelevan, että surusta olisi pitänyt jo selvitä. Mutta he eivät ole. Siksi he tulevat joka vuosi kirkkoon suremaan yhdessä. Siellä heidän kyyneleilleen on tilaa.

Jokaisella on lupa surra kirkossa. Myös jouluna.

Kirjoittaja on sairaalapappi.

Elina Itäleino

Jaa artikkeli