Vertaistuesta apua surutyöhön – Katja Nokkanen pysyy ”isän sydämellä” kuunnellessaan muita henkirikoksen uhreja

"Puhuminen on vapauttava ja voimaannuttava kokemus", sanoo Katja Nokkanen.

– Hän oli kiinnostunut kaikista ihmisistä. Hänellä oli lempeää kärsivällisyyttä. Hän säteili lämpöä ja iloa, luonnehtii Katja Nokkanen henkirikoksen uhrina menehtynyttä isäänsä.

Tapahtuma pysäytti Nokkasen kuin seinään.

Toipumisprosessi on ollut pitkä ja mutkikas. Se on yhä kesken, hän tunnustaa kyynel silmänurkassa.

Surussa yhteydenpito itseen ja muihin katkeaa, kunnes löytyy uusia tapoja jatkaa ja jakaa elämää.

Vanha elämä ei todellakaan jatku. Tästä eteenpäin on ihan ”eri elämä”. Katja Nokkanen

– Ensin tuli akuutti sokki ja lopulta neuvottomuus. Asiat eivät kriisivaiheen jälkeen alkaneetkaan soljua entiseen malliin, vaan arki vaati kovaa ponnistelua. Eristäytymisestä tuli vakiotila, kun ei jaksanut selittää käytöstään ja kohdata ihmisiä kysymyksineen.

Painiessaan surun ja selviytymisen kanssa Nokkanen teki kipeän havainnon.

– Järkytyin, kuinka nopeasti isän muisto uhkasi häipyä omasta ja muiden mielestä, kun ei ollut voimia käsitellä sitä ja jakaa kokemustaan toisille.

Tästä kypsyi ensimmäinen surun hedelmä.

– Olen aina ollut isän tyttö. Aloin miettiä, millainen isä oli ja tajusin, että minussa oli valtavasti samoja piirteitä. Jos näin, en voisi sulkeutua omiin kipuihini, vaan tulisi elää muille niin kuin isäkin eli.

Surutyö kestää lopun elämän

Ajatus voimaannutti ja Katja Nokkanen mietti, miten voisi olla tilanteessa hyödyksi.

– Kun surutyö eteni ja tunsin pärjääväni omassa arjessani, jäi paljon asioita, joita olisin halunnut jakaa. Käytännössä asiat olivat kuitenkin niin raskaita, etten voinut puhua niistä juuri kenellekään.

Kuin tilauksesta alettiin Lahden seurakunnissa puuhata vertaistyön käynnistämistä henkirikosten uhrien omaisille.

– Rikoksen uhriksi ei joutunut ainoastaan isäni. Minustakin tuli uhri. Osa elämästäni päättyi peruuttamattomasti tuona kesäkuisena iltana vuonna 2008, kun isäni satunnaisen väkivallan seurauksena lyötiin katuun ja kuoli tajuihinsa tulematta sairaalassa. Rikosuhriuden tunnustaminen ja sen kanssa eläminen on edellytys toipumiselle ja surutyölle, joka saattaa kestää lopun elämän.

Moni lohdutti Nokkasta sanomalla, että ”elämä jatkuu”.

– Se oli ok, hyväähän ihmiset vain tarkoittivat. Toipumista se ei vauhdittanut.

Eheytyminen pääsi käyntiin vasta, kun Katja tunnusti itselleen, että paluuta ei ole. Vanha elämä ei todellakaan jatku. Tästä eteenpäin on ihan ”eri elämä”.

Uusi elämä salli hänen avata uusia ovia ja tehdä eri asioita kuin ennen.

– Yksi ja ehkä kaikkein tärkein on surujen ja voimavarojen jakaminen, joka toteutuu vertaistyössä.

"Rikoksen uhriksi ei joutunut ainoastaan isäni. Minustakin tuli uhri. Osa elämästäni päättyi peruuttamattomasti tuona kesäkuisena iltana", kertoo Katja Nokkanen.
 

Käpertyminen ja voimattomuus esteenä

Missä vaiheessa surutyötä vertaisryhmään osallistuminen on ajankohtaista?

– Minulla asian tajuaminen vei turhan kauan. Vertaisryhmä ei ole hyvä ratkaisu kriisin akuuttivaiheessa. Silloin kannattaa hakea ammattiapua. Mutta sitten, kun aletaan kokoamaan uutta elämää vanhan raunioille, on vertaisryhmä monelle suuri helpotus.

Mikä estää ihmisiä avautumasta ja hakeutumasta vertaisapuun?

– Varmaankin käpertyminen ja yleinen voimattomuus. Mutta nostaisin näissä traumoissa esiin toisenkin syyn, joka on häpeän kokemus.

Häpeästä vapautuminen on toinen surun hedelmä.

– Pelko uhrin toiminnan tai menneisyyden arvostelusta tekee asiasta puhumisen ja avun hakemisen omaisille vaikeaksi, Nokkanen tietää.

Kertomus tapahtumista jää usein yksipuoliseksi, ehkä myös väkivallantekijän eduksi.

– Ryhmämme on ensiarvoisen tärkeä juuri silloin, kun häpeän tunteesta haluaa keskustella turvallisesti, hän miettii.

Vertaistyössä oppii kuuntelemaan

Toimiessaan vertaistyössä Katja Nokkanen on opetellut kuuntelemaan.

– Kuunteleminen on apu, jota voimme tarjota suruprosessiin joutuneille.

On turvallista mennä ryhmään, jossa ei esitetä kiusallisia ja ymmärtämättömiä kysymyksiä.

– Kävijä voi olla hiljaakin. Hän voi olla vakuuttunut, että asiat jäävät ryhmään. Se on monelle ainoa paikka, missä voi puhua vapaasti. Puhuminen on vapauttava ja voimaannuttava kokemus, hän sanoo.

Joskus Nokkanen saa tilaisuuden puhua isästään.

– Minulle se on pyhä hetki, jolloin saan kannatella isäni muistoa. Se eheyttää ja kasvattaa samoja voimavaroja, joita isässäkin oli. Saan yhä kokea olevani isän tyttö.

Nokkanen osallistuu 16.11. Keski-Lahden seurakunnan ja useiden järjestöjen Pimeydestä valoon -tapahtumaan.

– En esiinny siellä, mutta jos joku kokee kiinnostusta Huoman toimintaa kohtaan, voi minua vetää hihasta ja pyytää kertomaan enemmän, hän muistuttaa.

Henkirikoksen uhrien omaiset, Huoma ry

Vuonna 2000 perustettu vertaistukijärjestö.

Vuoden 2019 alussa noin 140 jäsentä. Autettavia vuosittain noin 150.

Lahden seurakuntayhtymässä toimii oma vertaisryhmä.

Ryhmä kokontuu kerran kuussa seurakuntatiloissa, Vapaudenkatu 6.

Toiminta on uskonnollisesti ja poliittisesti sitoutumatonta.

Yhteyshenkilö diakoniatyöntekijä Merja Seppälä-Mäkinen p. 044 719 1287.

Huoma ry, Terhi Kantanen p. 050 401 2230.

Esa Arvekari

Jaa artikkeli