Isänsä saattohoidossa mukana ollut Kristiina: "Mitä lähemmäksi kuolema tuli, sitä kirkkaammaksi muuttui"

Lahtelainen Kristiina Haara oli mukana isänsä saattohoidossa ja kertoo nyt, minkälainen on hyvä kuolema. Maailman saattohoitopäivää vietetään 12. lokakuuta.

"Mielestäni on tärkeää, että palvelukeskuksessa on mahdollisuus myös hengelliseen tukeen", sanoo Kristiina Haara. Vieressä on Matti Haara, ja taustalla Matin ja Kristiinan isän rakentama kaappikello.

Ikkunan edessä, kodin komeimmalla paikalla, seisoo kaappikello kuin vartiossa. Aikaa se ei enää vartioi, sillä Kristiina ja Matti Haaran lapsenlapset kiskaisivat siitä leikeissään punnukset irti. Vaikka kello ei käy, se kertoo sukupolvien tarinaa; Matti rakensi sen yhdessä Kristiinan isän kanssa.

Isä kuoli vuosi sitten.

– Isän lähtö oli lempeä. Jäi rauhallinen olo, kaikki oli puhuttu, eikä mitään jäänyt tekemättä, Kristiina Haara kuvaa.

Kristiinan isä oli kuollessaan 92-vuotias. Kristiina oli paikalla viimeisenä päivänä. Hän oli sattumalta jäänyt sinä iltana äidin ja isän huoneeseen yöksi. Aamulla isä ei enää herännyt.

Isä otti minua käsistä kiinni ja sanoi: enkeli. Kristiina Haara

– Koko henkilökunta otti meidät sinä päivänä siipiensä suojaan. Kun siskoni tuli sinne puolilta päivin, häntä halattiin heti alakerrassa, Kristiina muistelee.

Isä puettiin sotilasasuun, sillä se sopi vanhalle veteraanikuorolaiselle. Jalkaan hänelle laitettiin vapaaehtoisilta saadut Suomi 100 -villasukat. Tyttäret, äiti ja vävy seisoivat isän vieressä koko aamupäivän. Myös sairaalapappi tuli keskustelemaan.

Sen jälkeen isä siirrettiin palvelukeskuksen alakertaan, jossa pidettiin hartaustilaisuus.

– Matti lähti sitten vielä saattamaan, kun isä vietiin Mustankallion hautausmaan kappeliin. Se oli hyvin kaunis kokonaisuus.

Saattohoito on ainutkertainen

Saattohoidolla tarkoitetaan potilaan hoitoa ja tukea sairauden viime vaiheessa, ennen kuolemaa. Saattohoidossa keskitytään oireiden lievittämiseen ja kärsimyksen vähentämiseen. Myös potilaan omaisia tuetaan prosessissa.

Virallisen päätöksen saattohoidon aloittamisesta tekee lääkäri, mutta potilaan ja läheisten käymä prosessi voi olla ajallisesti paljon laajempi.

– Minusta saattohoito alkaa tavallaan jo silloin, kun ihminen muuttaa palvelukeskukseen. Toimintakulttuuri, yhteisöllisyys, virikkeet ja erilaiset kohtaamiset luovat turvallisen ja välittävän ilmapiirin. Tämä vaikuttaa olennaisesti myös aikanaan saattohoidon laatuun, Kristiina Haara pohtii.

Kristiinan isällä todettiin Alzheimer vuonna 2011. Sairauden edetessä isä ja äiti muuttivat asumaan Lehtiojan palvelukeskukseen, josta he saivat pariskuntahuoneen. Huone oli kotoisa, seinälle ripustettiin ryijy ja pastelliteokset kolmesta tyttärestä.

Kristiinan vanhemmat ehtivät asua palvelukeskuksessa yhdessä neljä vuotta. Isän kuoleman jälkeen äiti muutti pienempään huoneeseen, jossa asuu edelleen. Hän täytti juuri 93 vuotta.

– On hienoa, että palvelukeskuksessa saa asua ihan loppuun saakka.

Palvelukeskuksessa on ollut Kristiina ja Matti Haaran mukaan runsaasti viriketoimintaa asukkaille, ja he kiittelevät henkilökuntaa laadukkaasta hoitotyöstä.

– Myös yhteistyö seurakunnan kanssa toimii. Siellä järjestetään hartauksia ja ehtoollisia niille, jotka sellaisia haluavat, Matti Haara kertoo.

68 vuotta käsi kädessä

Kristiina Haaran vanhemmat ehtivät olla naimisissa 68 vuotta. He nukkuivat palvelukeskuksessa käsi kädessä. Pitkään liittoon ja elämään mahtuu kuitenkin myös raskaita aikoja, ja ne voivat nousta vaivaamaan saattohoitovaiheessa. Kristiinan äiti kävi miehensä viimeisinä päivinä läpi myös niitä ikäviä asioita, ja sai siihen tukea henkilökunnalta ja sairaalapapilta.

– Mielestäni on tärkeää, että palvelukeskuksessa on mahdollisuus myös hengelliseen tukeen, Kristiina sanoo.

Kristiinan isän varsinainen saattohoito kesti lopulta noin kaksi viikkoa. Isän voimat olivat alkaneet hiipua, eikä hän jaksanut enää siirtyä pyörätuoliin. Siitä vähän ajan päästä hän lakkasi syömästä ja juomasta.

Kristiina kiittelee viimeisten päivien hoitoa ja ammattitaitoista henkilökuntaa, ja sanoo että esimerkiksi kivunlievitys hoidettiin hyvin. Tieto hyvästä hoidosta auttoi läheisiäkin jaksamaan. Kristiinan mukaan tärkeä rooli oli myös sillä, että siskokset pitivät keskenään tiiviisti yhteyttä.

– Puhuttiin siskojen kanssa, että isä tuli lähellä kuolemaa meille läheisemmäksi. Hän sanoi meille sellaisia asioita, joita ei ehkä osannut aiemmin sanoa.

Keskusteluapu kuuluu olennaisesti hyvään saattohoitoon. Matti Haaralle on jäänyt lohduttavana mieleen keskustelu, jonka hän kävi sairaalapappi Leena Hokan kanssa.

– Mietin sitä, miten tavallaan kaikki riisutaan, kun ihminen kuolee. Siinä tilanteessa jokainen on yksin, eikä sulla ole mitään. Kerroin tästä Leenalle ja hän sanoi, että kyllä, kaikki muu voidaan riisua, mutta armo jää.

Kuolemaa kohti kirkastui

Kuolema ei tullut Kristiinalle yllätyksenä, sillä isän sairaus oli kestänyt jo kauan.

– Oli silti surullista ja hämmentävää hyväksyä se, että isä oli lähdössä.

Hyväksyminen oli kuitenkin Kristinaan mukaan avainasemassa: se, että he pystyivät jättämään hyvästit isälle ja kaikki oli heidän välillään selvää. Kristiinan muistot viimeisistä päivistä ovatkin lohdulliset.

– Näen asiat väreinä, olen varmaan vähän synesteetikko. Oli jännä huomata, että lähestyvä kuolema ei ollutkaan harmaata, tummaa – vaan valenevaa, kirkastuvaa. Mitä lähemmäksi kuolema tuli, sitä kirkkaammaksi muuttui, Kristiina kuvaa.

Isän viimeiset sanat ovat jääneet Kristiinalle kauniina mieleen.

– Isä otti minua käsistä kiinni ja sanoi: enkeli. Kun kysyin, missä on enkeli, isä näytti äitiä ja minua ja sanoi: kaksi enkeliä. Luulen, että hän tarkoitti meitä kaikkia tyttäriä ja äitiä, Kristiina pohtii.

Läheiset kuuluvat ja vaikuttavat Kristiinan mukaan olennaisesti saattohoitoon. Toisaalta läheiset saattavat samalla myös itsensä uuteen vaiheeseen.

– Tietysti olemme olleet huolissamme äidistä, joka on myös muistisairas. Hän aina välillä kysyy, että mihin isä kuoli. Mutta äidilläkin on oma muistonsa isän kuolemasta, ja vaikka en tiedä kuinka todellinen se on, on se hyvä, rauhallinen muisto. Äiti sanoo, että kun isä kuoli, tämä nousi ylös, hymyili - ja vilkutti äidille.

Maailman saattohoitopäivää vietetään lokakuussa

My Care My Rigth -saattohoitopäivää vietetään lauantaina 12.10.

Päivän tarkoituksena on lisätä saattohoidon ja palliatiivisen hoidon näkyvyyttä. Tavoitteena on lisätä ihmisten tietämystä parantumattomasti sairaiden potilaiden ja heidän läheistensä tarpeista, sekä tukikeinoista joilla tarpeisiin voidaan vastata.

Lahdessa keskustelutilaisuus 12.10. klo 14 Vaahterasalissa, Aleksanterinkatu 26.

Puhujina PHHYKY:n toimitusjohtaja Marina Erhola ja pappi, tietokirjailija ja toimittaja Hilkka Olkinuora.

Esiintyjinä Johanna Boedecker ja Jori Kalliokuusi.

Kahvitarjoilu klo 13.30 alkaen. Vapaa pääsy.

Järjestäjänä Päijät-Hämeen Saattohoidon Tukiyhdistys ry. Yhdistys edistää elämänlaadun parantumista sairauden viime vaiheessa ja oikeutta hyvään kuolemaan. Yhdistys järjestää tilaisuuksia, koulutuksia ja tukee saattohoito-osastoja.

Tuulia Halttunen

Jaa artikkeli