"Opin ensimmäistä kertaa kirjoittamaan nimeni" – Nepalin naisten sitkeässä työssä kytee vallankumous

Anita Shahin suurin motivaatio on ollut, että kaikki lapset pääsisivät kouluun – toisin kuin hän itse aikoinaan. Ja näin onkin tapahtunut. Aviomies tukee Anitaa, sillä hän on nähnyt positiiviset muutokset. Kuva: Mimosa Hedberg

Nepalilaisessa vuoristokylässä elävä Anita ei kelvannut ennen muuhun kuin kokkaamaan ja ruokkimaan karjaa. Elämä rajoittui omaan pihapiiriin, eikä naisen mielipiteellä ollut arvoa. Nyt kaikki on toisin.

Anita Shahi, 35, on nykyisin menestyvä liikenainen Nepalin Kalikotissa. Harva uskoisi, ettei Anita ole käynyt päivääkään kouluja tai osaa edes lukea. Muutama vuosi sitten hänen elämänsä oli vielä hyvin rajattua. Hänen 15-henkiseen perheeseensä kuului mies ja viisi lasta, sekä saman katon alla asuvat miehen vanhemmat ja muuta sukua.

– Aviomieheni ajatteli, että minusta on pelkästään ruokkimaan karjaa ja laittamaan ruokaa. Olin aina vain sisällä talossa, Anita muistelee.

Elämä vuoristossa ei ole muutenkaan helppoa. Toimeentulo on köyhissä kylissä tiukassa, sillä vaihtelevat sääolot ja päiväkausien matkat tekevät viljelystä sekä kaupanteosta haastavaa.

Nainen ei saa mennä kuukautisten aikana temppeliin tai edes keittiöön. Vastaavaa syrjintää esiintyy ympäri Nepalia.

Vahvistaakseen kylien toimeentuloa ja terveyttä Suomen Lähetysseuran tukema nepalilainen Sahas-järjestö perusti noihin aikoihin alueelle naisten ryhmän, johon Anitakin halusi liittyä.

– Anoppini ei ollut päätöksestä iloinen. Hän ajatteli, että ryhmässä vain juoruillaan.

Perheen vastustuksesta huolimatta Anita alkoi käydä ryhmän tapaamisissa, sillä hän halusi oppia uusia taitoja.

Viljelykoulutus antoi eväät menestykseen

Perheen ruokavalio oli tuolloin kovin yksinkertainen: pitkälti maissia ja vehnää. Pian Anita kävi Sahasin järjestämän koulutuksen, jossa hän oppi viljelemään kasviksia.

– Aloin viljellä tomaatteja, kaalia, sipulia, herneitä, perunaa, retiisiä ja pinaattia, Anita listaa.

Satoa alkoi tulla niin paljon, että hän pystyi lähtemään lähimarkkinoille myymään kasviksia.

– Muistan, kuinka onnellinen olin, kun pystyin ostamaan lapsilleni ensimmäisen kerran itse koulutarvikkeita.

Anita kävi myös kanankasvatuskoulutuksen, jonka myötä hanke antoi hänelle 20 kanaa. Kanat alkoivat munia, ja munista Anita sai yhä enemmän lisätuloa.

Kanoista saamillaan tuloilla Anita pystyi ostamaan kaksi vuohta, jotka pian poikivat kilejä. Lopulta hänellä oli varaa ostaa seitsemän aasia, joilla kauppatavaraa voisi kuljettaa kylästä markkinoille suurempia määriä.

– Nyt pystyn vuokraamaan aasejani jo muille kyläläisille. Saan niin hyvin tuottoja, että ostin palan maata, Anita kertoo ylpeänä.

Nepalissa maanomistus on tavoiteltu saavutus, joka jää kalliiden hintojen takia monelle unelmaksi. Tämän lisäksi Anita on avannut oman kyläkaupan.

Naisen mielipide kuuluu nyt perheessä

Perheen elämä on muuttunut Anitan menestyksen myötä täysin.

– En osannut ennen tehdä omaa allekirjoitusta, tein sen sormenjälkeni avulla. Ryhmässä opin ensimmäistä kertaa kirjoittamaan nimeni.

Anitan suurin motivaatio on ollut, että kaikki lapset pääsisivät kouluun – toisin kuin hän itse aikoinaan. Ja näin onkin tapahtunut. Vanhin tytär opiskelee lääkealaa.

Aviomies tukee Anitaa, sillä hän on nähnyt projektin tuomat positiviiset muutokset. Anitan mukaan suhde mieheen on todella muuttunut, ja aviomies kysyy nykyään päätöksiin vaimonsa mielipidettä.

– Olen ylpeä, kun voin maksaa laskut aviomieheni edessä, Anita lisää.

Sahas-järjestön hankkeet ovat poikkeuksellisia, sillä ne pohjaavat vahvasti erilaisiin yhteisöryhmiin, joissa kehitys lähtee kyläläisistä itsestään. Toimeentulon ja terveyden edistämisen lisäksi on tärkeää, että yhteisöt oppivat vaatimaan omia oikeuksiaan.

Anitan naisryhmän ansiosta kylään rakennettiin vesijärjestelmä, joka on helpottanut muun muassa viljelyä. Puolet rahoista saatiin ahkeralla vaikuttamistyöllä paikallisviranomaisilta.

Lähetysseura on jo siirtynyt pois Kalikotista tukemaan muita Nepalin vähäosaisia alueita, mutta yhteisöryhmät jatkavat edelleen itsenäisesti toimimista – ja omien kyliensä kehittämistä.

Dili joutui 14-vuotiaana vihille

Dil Kumari Bishwakarman, 40, tarina kertoo, että kaikkien tarinat eivät ole aina yhtä pitkää onnistumisten nauhaa, kuten Anitalla.

Dhadingin piirikunnassa sijaitsevassa Jagiri Gaun kylässä elää pelkästään alakastisista daliteja, jotka ovat nepalilaisessa kastihierarkiassa aivan pahnanpohjimmaisia, ja siksi usein syrjittyjä.

Dil Kumari Bishwakarmanin aviomies on vakavasti sairas, joten hänellä on täysi vastuu perheen hyvinvoinnista.

Dilin aviomies on vakavasti sairas, joten hänellä on täysi vastuu perheen hyvinvoinnista. Parilla on neljä lasta, joista yksi on lentänyt jo pesästä opiskelemaan.

Aamuisin Dil herää kello kuudelta, jolloin hän lähtee kylän vesitankille hakemaan vettä. Tämän jälkeen hän ruokkii omistamansa kanat ja vuohet, siivoaa pilttuut ja alkaa sitten valmistaa perheelle ruokaa. Lapset lähtevät kouluun kymmeneksi.

– Sen jälkeen lähden metsään keräämään lehtiä karjalle ruoaksi. Siellä kuluu usein 3–4 tuntia, Dil arvioi.

Pian lapset tulevat jo kotiin ja Dil patistaa heidät tekemään läksyjä. Äiti auttaa heitä parhaansa mukaan.

– Olin 14-vuotias, kun minut naitettiin. Sen jälkeen en saanut itse käydä kouluja.

Illalla Dil ruokkii jälleen karjan ja valmistaa perheelle aterian. Pian tulee nukkumaanmenoaika, ja sama kaava toistuu kuutena päivänä viikossa.

Naisten ryhmä auttoi hankkimaan vuohen

Anitan tapaan Dil ymmärtää opintojen arvon.

– Etenkin tytöille opiskelu on tärkeää. Kylissämme tytöt eivät saa usein koulutusta, ja siksi he ovat todella riippuvaisia aviomiehistään.

Dil on joutunut oppimaan kovan käden kautta, miltä tuntuu olla kouluttamaton nainen, jonka perheen leiväntuoja yllättäen sairastuu.

– Kun näen koulutettuja naisia, toivon, että olisin itsekin päässyt kouluun, Dil sanoo.

Myös Dil kuuluu Sahasin perustamaan yhteisöryhmään, josta on löytynyt vaikeina hetkinä tukea. Toisaalta aviomiehen sairauden takia aktiivinen osallistuminen on tuntunut haastavalta.

Suurimmaksi hyödyksi Dil listaa ryhmän tuella saamansa vuohen, joka on poikinut kilejä. Tuloillaan on jo kahdeksas kili. Tämä turvaa koko perheelle toimeentuloa, sillä vuohen voi myydä jopa 8 000 rupialla (noin 65 euroa), mikä on Nepalin maaseudulla suuri summa.

Ryhmässä on opittu myös säästämään yhdessä.

– Olemme keränneet ryhmässä jo yhteensä 100 000 rupiaa (800 euroa). Päätämme yhdessä, kuinka rahat käytetään. Joillekin annetaan lainaa, joka pitää maksaa takaisin neljässä kuukaudessa.

Myös Dil pystyi ostamaan vuohensa pienlainan avulla, jonka hän sittemmin maksoi takaisin.

Vesipula kurittaa kylää

Dilin kylä kärsii jatkuvasta vesipulasta, vaikka Sahasin tuella kylään onkin saatu rakennettua uusi vesijärjestelmä. Kuivuus on kuitenkin niin paha, että vedestä riittää lähinnä käyttöön, ei viljelyyn.

Siksi monien perheiden miehet viettävät valtaosan ulkomailla, kuten Qatarissa, vuokratyöntekijöinä. Dilin perheellä tähän ei ole mahdollisuutta miehen sairauden takia, mutta Dil saa lähialueiden viljelijöiltä ajoittaista vuokratyötä maatalouden parissa.

Naisen elämä kuulostaa todella rankalta. Onko hänellä unelmia?

– Minulla oli monia, mutta en usko, että voin toteuttaa niistä montaakaan.

Mutta kunhan lapset ahkeroivat koulussa, voi heillä olla edessään valoisampi tulevaisuus, Dil toivoo. Hän osaa myös iloita pienistä asioista, kuten että kohentuneen toimeentulon myötä nälkää ei tarvitse nähdä.

Haastattelun lopuksi Dil esittelee ylpeänä vuohiaan. Kilejä hän käsittelee kuin omia vauvojaan, ja sylissä ne saavat Dililtä suukkoja.

Misri vie koko yhteisöä eteenpäin

Anita sai elämänsä täysin muutettua ryhmätoiminnan myötä. Dilikin sai omasta ryhmästä toimeentuloa ja tukea, mutta elämän täydellinen muuttaminen tuntuu ylitsepääsemättömältä suurempien haasteiden edessä.

Kolmannen naisen, 52-vuotiaan Misri Maya Kumalin tarina on vielä jotain muuta. Misri on innostava esimerkki siitä, kuinka yhden naisen aktiivisuus voi tarttua koko kylään ja näin kiihdyttää koko yhteisön kehitystä.

Misri Maya Kumal on innostava esimerkki siitä, kuinka aktiivisuus voi tarttua koko kylään ja kiihdyttää koko yhteisön kehitystä.

Pipal Gaun kylä Dhadingissa on köyhä ja kuivuudesta kärsivä, kuten Dilinkin, ja valtaosa kyläläisistä saa tulonsa maasta.

Pientä kauppaa pitävä Misri on ollut leski jo 13 vuotta. Omia lapsia hänellä ei ole, mutta saman katon alla asuu sisaren tyttö, josta Misri pitää huolta. Muista huolta pitäminen tuntuu olevan naiselle ominainen piirre.

Myös Misri kuuluu kylään perustettuun yhteisöryhmään. Hän on kylässä niin arvostettu matriarkka, että hänestä on tehty ryhmän varapuheenjohtaja. Aiemmin hän on tehnyt sosiaalityötä yhteisönsä hyväksi.

– Ryhmä valitsi minut, koska uskallan puhua suuni puhtaaksi, Misri kertoo.

"Naisilla olisi potentiaalia vielä niin paljon enempään"

Misri aktivoi omaa yhteisöään. Hän neuvoo muita pitämään kotinsa siisteinä. Jos ryhmään liittyy uusia jäseniä, Misri pitää heistä huolta ja ohjaa toimintaan mukaan. Hän varmistaa myös, että jäsenet käyvät aktiivisesti tapaamisissa.

– Olen ylpeä asemastani, sillä ei ole edelleekään normaalia, että naisia valitaan tällaisiin paikkoihin.

Yksi asia, joka Misriä harmittaa, on kylässä yhä voimissaan oleva kuukautissyrjinnän perinne. Nainen ei saa mennä kuukautisten aikana temppeliin tai edes keittiöön. Vastaavaa syrjintää esiintyy ympäri Nepalia, erilaisissa muodoissa. Myös lapsiavioliitot ovat edelleen alueen ongelma.

Ryhmässä keskustellaan yhdessä naisia kohtaavista haasteista ja järjestetään esimerkiksi katuteatteria, jossa opitaan lapsiavioliittojen haitoista. Misrin mukaan ryhmän toiminnan myötä kylän naiset ovat oppineet tiedostamaan paremmin omia oikeuksiaan.

– Uskon, että naisilla olisi silti potentiaalia vielä niin paljon enempään.

Mitä muutoksia matriarkka haluaa nähdä?

– Toivon, että tulevaisuudessa emme ole riippuvaisia enää kenestäkään.

Mahdotonta se ei ole. Sillä vaikka nepalilaisessa yhteiskunnassa naisten asema on edelleen heikko ja miehillä vahva valta-asema, kytee naisten sitkeässä työssä omien yhteisöjensä kehittämiseksi hiljainen vallankumous.

Artikkeli on julkaistu aiemmin Suomen Lähetysseuran kustantamassa Lähetyssanomissa.

Mimosa Hedberg

Jaa artikkeli