Tyttärille ja äideille

Kuinka nopeasti aika kuuluukaan. Vasta äsken tytär oli pieni, äiti selvitti hellästi takut hänen tukastaan ja osasi aina lohduttaa pelon pois. Juuri äiti oli se, joka taisteli lannistumatta nuoren tyttärensä puolesta, kun tytär oli ahdistunut ja tarvitsi tukea. Ja kun tytär sitten sai ensimmäisen lapsensa, äiti riensi apuun ja auttoi selviämään katkonaisten öiden ja korvatulehduskierteen sumentamasta vauva-arjesta.

Pian osat vaihtuivat. Tytär yrittää hoitaa muistisairaan äidin asioita oman perheensä ja työnsä lisäksi. Äiti asuu kaukana ja puhelin soi usein, joskus yölläkin, koska äiti ei aina tunnista, onko yö vai päivä. Tytär tuntee, ettei riitä elämässään oikein mihinkään, kaikki on jotenkin surullisesti rempallaan – myös hän itse. Usein tytär ajattelee, että pitäisi soittaa veljelle ja pyytää apua. Koskaan siihen soittoon ei kuitenkaan tunnu olevan sopivaa rakoa tai ei löydy oikeita sanoja, siksi kaikki vain jatkuu eteenpäin samanlaisena väsyneenharmaana puurona.

Sairaus kuihduttaa äidin vähitellen. Nyt tytär saattaa kuolemansairasta äitiään, saattaa monta viikkoa väistymättä sairaalasängyn viereltä vessaa kauemmaksi. Tytär on päättänyt, että hän jaksaa kyllä loppuun asti, muita ei tähän nyt tarvita eikä oikein mahtuisikaan. Ulkona elämä jatkaa kulkuaan, mutta tässä huoneessa aika tihenee, kunnes lopulta pysähtyy kokonaan.

Elämän alussa ja lopussa perheen sisäiset roolit tulevat usein selvästi näkyviin. Naiset ovat suomalaisessa kulttuurissa perinteisesti olleet niitä, jotka ottavat vastaan uuden elämän ja jotka saattavat tästä elämästä lähtevän. Elämän ääripäissä naisiin on kasvanut sellainen sitkeys ja vahvuus, joka ei aina jätä miehille tilaa: pojat ja isät jäävät joskus omasta halustaan, joskus pakotettuina taka-alalle.

Liika vastuu ei tee kenellekään hyvää. Vaikka jaksaisikin venyä, ei silti voi hyvin. Totuttujen roolien murtamisen voi aloittaa vaikkapa sanomalla ei, jos on tottunut sanomaan kyllä – tai sitten päinvastoin. Sillä vastuu läheissuhteissa pitää ja kannattaa jakaa.

Leena Hokka

Kirjoittaja on sairaalasielunhoitaja ja pappi.

Jaa artikkeli