Taistelua kehdosta hautaan

"Elämä on taistelua aina kehdosta hautaan."

Nämä sanat kuulin vuosia sitten. Sanoihin tiivistyi erään suvun kokemus elämästä. Noihin sanoihin olen itsekin monesti palannut katsellessani tätä meille elettäväksi annettua elämää.

Sanoissa kuvastui kenties menneiden sukupolvien kokemus elämästä puutteellisen toimeentulon ja runsaan lapsikuolleisuuden keskellä. Sanoissa kuvastuu sodan isättömiksi jättämien elämän pelko ja puolisoiden huoli. Sanoissa kuvastuu myös sanojan oma selviytymistaistelu.

Sairaalassa todeksi tulevat monenlaiset elämäntaistelut. Elämä heittää tiellemme haasteita ja kysyy: mitä haasteeseen vastaat?

Toisinaan haasteita on niin paljon, että ne tuntuvat todelliselta taistelulta. Joskus on vain etsittävä sellainen olemisen paikka, jossa voi varovasti hengitellä sisään tätä kipeää elämää.

On yritettävä löytää kohta, jossa olisi niin hyvä olla kuin olosuhteisiin nähden on mahdollista. On etsittävä olemisen kohta, jossa elämän tuoma kipu tuntuu mahdollisimman vähän.

Syvään ei uskalla hengittää kipeää elämää. On hengiteltävä hiljaa juuri sen verran, että pysyy elossa.

On vain toivottava, että huolten painamat ja menetyksistä raskaat sydämet saisivat yöllä unta ja jaksaisivat kaikesta huolimatta nousta seuraavaan päivään.

Oletko katsellut koskaan auringon nousua?

Eräänä aamuna, kun pilvet ovat kyynelistä raskaan harmaat, taivaanrantaan ilmestyy pieni kirkas juova. Haltioituneena sitä katsoo, kun aamu auringon ensimmäiset hennot säteet ilmestyvät taivaanrantaan.

Hennot säteet työntävät päättäväisellä voimalla pois paksun yötaivaan peittäneen tumman puhuvan pilvimassan. Kyynelten täyttämät pilvet eivät mahda mitään, kun aurinko työntyy salaperäisellä voimalla taivaanrantaan maalaten sen toisenlaisilla väreillä.

Aamuauringon noususta haltioituneena vetää huomaamattaan henkeä vähän syvempään ja huomaa, että enää ei satu niin paljon. On kevyempi hengittää. Pitkäperjantain jälkeen on tullut pääsiäinen.

Kirjoittaja on sairaalapastori.

Sirpa Kaukinen

Jaa artikkeli