Syvä, salaperäinen ja omintakeinen

Hannu Alasaari

Vaikka Hannu Alasaarela oli elokuun lopussa käydyn kansainvälisen Maj Lind -pianokilpailun finaalissa ainoa eurooppalainen, hän ei tunne olevansa vielä valmis pianisti.

Oulunsalosta kotoisin oleva Alasaarela valmistuu Sibelius-Akatemiasta vajaan kahden lukuvuoden päästä.

Harjoitellessaan hän kertoo hyökkäävänsä teknisten haasteiden kimppuun.

– Yritän muodostaa mielikuvan kehosta yhtenäisenä jousena pianopenkistä pianoon asti. Kiinnitän huomioni vartalon yhtenäisyyteen, siihen, että linja pyllystä sormiin ei katkeaisi.

Orkesterin edessä solistina soittamiseen ei riitä pelkästään musikaalinen tulkinta ja näppärät sormet. Se vaatii valtavasti fyysistä voimaa, jotta pianon ääni kantaa tasavertaisena liki satahenkisen orkesterin kanssa.

– Soittamisessa vaikeinta on yhdistää haluamani kuulokuva fyysiseen suoritukseen. Harvemmin saavutan molemmat yhtä aikaa. Jos soittaminen tuntuu fyysisesti hyvältä, se yleensä myös kuulostaa hyvältä, mutta en halua antaa pelkän fysiikan vaikuttaa kuulokuvaan.

Alasaarelan ja hänen perheensä elämä Helsingissä on kurinalaista. Perhe tarkoittaa Linnea-vaimoa ja puolivuotiasta Lotte-tytärtä, Aamuisin perheen isä kulkee tunnin matkan Sibelius-Akatemialle harjoittelemaan. Puolen päivän jälkeen hän palaa, jotta puoliso pääsee opiskelemaan. 

– Pikkuinen nukahtaa ennen puolta yötä. Herään kuudelta, menen Akatemialle. Tulen kello 13 kotiin. Lotte nukahtaa ja minäkin otan päikkärit, koska yöunet jäävät hieman lyhyiksi. Kun Linnea illalla palaa, teemme jotain yhdessä perheen kanssa, pianisti kertoo.

Soittoharrastus

oli äidin idea

Alasaarelan ensimmäinen muistikuva pianosta on, kun hän muutaman vuoden ikäisenä kuuli isosiskonsa soittavan Heino Kasken Yö meren rannalla -teoksen. Tästä meni vielä monta vuotta ennen kuin Hannu aloitti pianonsoiton. 

Alasaarela on seitsenlapsisen perheen kuopus. Äiti toimi ala-asteen luokanopettajana ja isä Oulun yliopiston tutkimusprofessorina. Äiti saatteli useampaakin perheen lapsista taidekouluun.

– Soittotuntien aloittaminen oli äitini idea. Hän halusi antaa kaikille lapsilleen säestystaidot. Äitini oli joutunut aikuisena tekemään hirveästi työtä, että oppi itse säestämään pianolla lauluja.

Hannu Alasaarela aloitti pianonsoitonopiskelunsa kahdeksanvuotiaana yksityisesti Anna-Maija Kinnusen opetuksessa.

– Anna-Maija kannusti vapauteen, eikä hirveästi opettanut pianoteknisiä asioita. Hänen suurin vahvuutensa oli innostaminen.

– Kun vein toiselle pianotunnille omia versioita saamastani läksykappaleesta, Anna-Maija alkoi antaa sellaisia tehtäviä, joissa sain tehdä variaatioita teemasta. Soitin silloin jo Beethovenin suuria sonaatteja, vaikka ne olivat aivan liian vaikeita.

Nuori poika

innostui säveltämään

Anna-Maija Kinnunen kertoo opettaneensa enemminkin vapaasäestystä, luovaa soittamista ja improvisoimista kuin klassista pianonsoittoa.

– Kun Hannu kävi pianotunneilla, monistin pikkukappaleita hänelle. Kahdeksanvuotias Hannu toi ruutupaperille sorminumeroilla tehdyn sävellyksensä Keinumassa.

Seuraavana keväänä poika kirjoitti kolmesivuisen sävellyksen Pääsiäisenä kanalassa.

– Siinä oli tosi hienoja harmonioita. Silloin tajusin, että Hannu oli aivan poikkeuksellinen lapsi.

Alasaarela siirtyi 12-vuotiaana Oulunsalon taidekouluun Kimmo Pihlajamaan piano-oppilaaksi. Ensimmäinen tunti oli shokki.

– Soitin jotakin aivan liian vaikeata, Chopinin Fantasie Impromptua tai Schubertin Es-duuri Impromptua. Olin voimieni tunnossa. Soitin suorilla sormilla ja pedaali pohjassa.

– Kimmo kuunteli. Tämän jälkeen hän mielestäni ehdotti minulle aivan liian helppoa kappaletta. Järkytyin. Enkö enää saakaan soittaa, mitä haluan? Olin ajatellut voivani soittaa mitä vain ja kaiken sen olin kuvitellut kuulostavan hyvältä. 

– Sitten Kimmo purki palasiksi taululle soitostani erilaisia osa-alueita, ja näytti missä olen realistisesti menossa milläkin osa-alueella. Tuli uusi alku ja uusi innostus, Alasaarela kertoo.

Soitto ei häirinnyt

nukkuvia vanhempia

Arvostetun pianistin mukaan vanhemmat eivät ole koskaan patistaneet häntä harjoittelemaan. He ovat aina tukeneet ja kaikin keinoin osoittaneet olevansa kiinnostuneita lapsensa tekemisistä.

Alasaarela kertoo myöhemmin huomanneensa erikoisen piirteen nuoruudestaan. Usein hän sai inspiraation soittamiseensa vasta myöhään illalla, jolloin hänen vanhempansa olivat jo menossa tai menneet nukkumaan.

– Edelleenkin he väittävät, että soittoni ei heitä häirinnyt, vaikka olivat nukkumassa.

Sibelius-Akatemiassa Alasaarelalla on kaksi opettajaa, Tuija Hakkila ja Ilmo Ranta.

– Kahden opettajan juttu sopii Hannulle hyvin siksi, että kukaan ei pysty sorkkimaan hänen päätään yksin, opettaja Hakkila kertoo.

Yhteistyö oppilaan

kanssa jännitti opettajaa

Päästyään armeijasta ja aloittaessaan Sibelius-Akatemiassa Hannu Alasaarela oli käynyt keväällä 2014 Hakkilan luokkatunnilla ”haistelemassa” opetusta ja hieman soittanutkin.

Syksyllä hän tuli Hakkilan tunneille. Opettaja muistelee jännittäneensä yhteistyön aloittamista.

– Tykkäsin Hannusta alusta lähtien. Hannun persoonallisuus on kuitenkin sellainen, ettei aina tiedä, mitä hän ajattelee siitä, mitä sanon. Nyt meille on syntynyt luottamuksellinen suhde ja olen hänen kanssaan avoin ja suora.

Hakkilan mukaan Hannu on ilmiömäisen lahjakas hahmottamaan musiikkia ja rakenteita.

Hänellä on oma, valtavan sisäinen käsityksensä klaviatuurin käsittelystä ja siitä, miten hän kuulee musiikin. Hän kuulee hyvin tarkkaan asiat kudoksessa. Se on hänen juttunsa, opettaja kertoo.

– Hannulla on paljon potentiaalia moderniin, mutta myös romanttiseen ja vanhempaankin musiikkiin. Hänen soittonsa on parhaimmillaan aika maagista. Sitä pitää ravita ja ruokkia.

”Syvä, salaperäinen ja omintakeinen”, hän vastaa kysymykseen, kuinka kuvailisi oppilastaan.

Työ on

poikinut huomiota

Hannu Alasaarela esitti Maj Lind -pianokilpailujen orkesterifinaalissa Prokofjevin toisen pianokonserton, jota vuoden 1913 ensiesityksen jälkeen kutsuttiin muun muassa Järjettömien äänten Baabeliksi. Se kuuluu kaikkein vaativimpien pianokonserttojen joukkoon.

Finalistina Alasaarela sai 8 000 euron tunnustuspalkinnon sekä erityispalkinnon välierän tilausteoksen, Kaija Saariahon sävellyksen parhaasta esityksestä. Parhaana suomalaisena YLE kutsuu hänet tekemään kantanauhaäänityksen.

Viime toukokuussa Alasaarela oli Tampereen pianokilpailun finalisti ja sai tunnustuspalkinnon parhaasta suomalaisen nykymusiikkiteoksen esityksestä.

Nyt hän toivoo, että näillä näytöillä saisi sen verran esiintymisiä, että enää ei tarvitsisi kilpailla. Puhelin onkin alkanut soida. Lappeenrannan kaupunginorkesteri on pyytänyt Alasaarelan solistikseen esittämään Mozartin pianokonserton nro 24 c-molli, jonka hän soittaa helmikuussa myös Kokkolassa.  Hannu esiintyy myös Tampereella ja Sibelius-Akatemian ystävien joulukonsertissa sekä helmikuussa Tukholman kuninkaallisessa musiikkikorkeakoulussa ja Raahen musiikkiviikoilla esittäen Maria Mannermaan kanssa liediä ja aarioita.

Lahdesta Hannu tuntee toki erinomaisen Sinfonia Lahden ja tietää, että kaupungissa on vilkasta musiikkielämää.

- En muuten oikein tunne kaupungista ketään, mutta jos kutsuja tulee, tulen todella mielelläni Lahteen esiintymään, Hannu kertoo.

Menestykseen tarvitaan

myös onnea

Kuinka paljon menestykseen tarvitaan lahjakkuutta tai työntekoa ja mikä merkitys on opettajilla ja perheellä? Oikea vastaus lienee, että kehittyäkseen omassa lajissaan huipulle kutakin tarvitaan 100 prosenttia.

Huipulle pääseminen ei kuitenkaan vielä automaattisesti tarkoita menestyksekästä uraa. Siihen tarvitaan myös onnea, oikeita valintoja, hyvää agenttia ja useiden niin sanottujen ulkomusiikillisten tekijöiden hallintaa.

Alasaarela voi erikoistua monin eri tavoin. Klassisten orkesterikonserttojen esittämisen lisäksi hän voi antaa konsertteja ja kehittyä vaikeiden uusien teosten tulkiksi. Tähän antavat hyvät lähtökohdat kummankin kilpailun tunnustuspalkinnot parhaasta nykymusiikkiteoksen esittämisestä.

On helppoa nähdä, että Alasaarelalle tullaan omistamaan uusia pianoteoksia ja häntä pyydetään niitä esittämään ja levyttämään. Myös liedpianistina hän on erityislaatuisen herkkyytensä, hienopiirteisen ja värikkään soittonsa myötä antanut upeita näyttöjä. 

Häntä on myös kehuttu hyväksi opettajaksi.

Omaan musiikkiinsa

on uskottava

Mikä nuoren taiteilijan mielestä on tärkeintä soittamisessa?

– Voi että, liian laaja kysymys, hän huokaa.

Hetken mietittyään hän toteaa, että tärkeintä on rehellisyys siinä, että uskoo oikeasti siihen musiikkiin mitä esittää, koska silloin se on kaikista eniten totta.

Mistä kaikesta pianisti on joutunut luopumaan pyrkiessään hallitsemaan länsimaisen taidemusiikin vaikeimpia teoksia 52 valkoisella ja 36 mustalla koskettimella?

– Monista asioista joutuu luopumaan, mutta itselle arvokkaista asioista en haluaisi luopua. En usko, että elämässä kukaan haluaa antaa kaikkensa yhdelle asialle.

Itse hän haluaisi saada aikaa urheilemiseen ja liikkumiseen, jaksamiseen ja oman hyvinvoinnin ylläpitoon. Viimeisen vuoden aikana ne ovat jääneet vähiin tyttären synnyttyä ja taitelijan itsensä harjoitellessa kilpailuihin.

Vaikka musiikki on tärkeää, ei se ole Alasaarelalle pyhää.

– Kyllä minulla suurimmaksi osaksi on aika inhimillinen näkökulma musiikkiin. Musiikki liittyy elämään, vaikka inspiraation hetket saattavat kuulostaa ja tuntua yliluonnolliselta. Musiikki liittyy ihmisten maalliseen toimintaan. Silti se voi luoda ihmisille pyhyyden kokemuksia.

Hannu Alasaarela pääsee toisinaan soittaessaan taitojensa äärirajoilla virtauskokemukseen, flow-tilaan. Silloin hän on läsnä hetkessä, ihmisenä olemiselle ei tarvita selityksiä. 

– Pelkästään niiden takia kannattaa harrastaa soittoa, yksin musiikin ja pianon ääressä.

JUSSI VILKUNA

Kirjoittaja on seurannut Hannu Alasaarelan kehittymistä pianistina muun muassa toimittuaan Oulunsalon taidekoulun rehtorina 1997–2011.

Laura Visapää
laura.visapaa@evl.fi
@

Jaa artikkeli