Ilman kiirettä surun sylissä

Suru ei ole häiriötila eikä sitä tarvitse siivota pois. Suru antaa merkityksen tulevan lisäksi myös menneelle.

Mari Pulkkinen kuvaa surua menetyskokemukseksi, joka ei koskaan lähde meistä.

- Näemme paljon vaivaa salataksemme surumme toisilta, sanoo surututkija Mari Pulkkinen.

Surusta puhuminen on tabu, suurempi kuin itse kuolema. Surusta ei saa puhua, ei ainakaan kovin pitkään läheisen kuoleman jälkeen, ”johan siitä on pari kuukautta, älä nyt enää”. Surusta on selvittävä, päästävä yli ja mentävä eteenpäin, suru on jätettävä taakse.

Tutkija Mari Pulkkisen uskontotieteen väitöskirja ”Salattu, suoritettu ja sanaton suru – Läheisen menettäminen kokonaisvaltaisena kokemuksena” paneutuu suomalaiseen suruun. Väitöskirjan aineistona Pulkkisella oli 159 suomalaisen kirjeet omasta surustaan.

- Kirjeistä näki, että ihmisillä on tarve kertoa surustaan, mutta monellakaan ei ole kuulijaa surupuheelleen. Suru on edelleen naisten areena: kirjoittajien joukossa oli vain 11 miestä.

Perinteinen kuva on, että surussa mies hakkaa halkoja ja nainen puhuu suruaan ulos.

- Tutkimusaineiston kirjeissä nämä roolit sekoittuivat: miehet kirjoittivat analyyttisesti menetyksestään, ja keski-ikäiset naiset olivat niskavuorelaisesti murtumattomia ja vahvoja naisia. Naiset menivät harmaan kivenkin läpi ja selvittivät samalla tarmolla niin hautajaiset kuin perunkirjoituksetkin.

Surevalle surutyö voi olla yhtä lailla konkreettinen kehollinen ponnistus kuin mielen sisäinen prosessi.

Tapana on puhua, että ihmiset tekevät surutyötä – monen mielestä surutyö onkin ihan konkreettista työtä. Työ ja tekeminen ohjaavat ajatuksia pois surun tunteista. Suru mielen sisäisenä työstämisen prosessina on psykoanalyytikko Sigmund Freudin käsite vuodelta 1917. Freudin kuvaama surutyö irrottaa siteistä, joilla olemme kytkettyjä kuolleisiin läheisiimme.

Onko suru läheisen kuolemasta tunnetila samassa mielessä kuin ilo tai viha?

- Tunteet tulevat ja menevät. Suru tunteena tunteiden joukossa tuntuu liian vähältä kuvaamaan ihmisen hätää ja riutumista, kun meille rakas ihminen on kuollut.

Onko suru prosessi, joka alkaa ja loppuu? Onko surulla oltava tavoite? 60-luvulta lähtien surusta on puhuttu prosessina, jossa on eri vaiheita. Vaiheet seuraavat toisiaan esimerkiksi sokista sopeutumiseen. Surun käsittely tähtää surun loppumiseen. Tämä ajatus voi aiheuttaa surevalle suuria paineita.

Surun synonyymina usein käytetty surutyö-termi ja ajatus surusta dynaamisena prosessina eivät riitä kuvaamaan kokemuksen kokonaisuutta, Pulkkinen painottaa.

Pulkkinen kuvaa surua menetyskokemukseksi, joka ei koskaan lähde meistä. Suru koskettaa ihmistä kokonaisvaltaisesti ja siitä jää jälki. Menetys on osa elämänkulkuamme.

- Menetyskokemuksella on monia ulottuvuuksia. Suru tuntuu kehossa, se puristaa rintaan ja on paha olla. Samalla suru on vahvoja tunteita mielessä. Se on sanallista ilmaisua, kun surusta kerrotaan muille. Suru on myös aina sosiaalista, se koetaan toisten kanssa.

Pulkkinen muistuttaa, että suru on kehollista myös muutoin kuin surevan kehon oireina.

- Kun toinen lakkaa olemasta, se rakas keho ei enää ole läsnä. Me olemme toisillemme rakkaita myös konkreettisina kehoina, emme vain mielinä. Ei ole enää poskea, mitä koskettaa, ei kättä mihin tarttua. Se on musertavaa.

Pulkkisen tutkimuksen mukaan ihmiset kokevat saavansa vääränlaista osanottoa kanssaihmisiltä. Ammattilaisiltakaan ei tule todellista apua suruun.

- Kyse ei ole siitä, etteivät kanssakulkijat haluaisi olla empaattisia ja myötätuntoisia, mutta keinot puuttuvat.

Pahinta on ohittaa vaikenemalla toisen suru. ”Otan osaa”, on neutraali, perinteinen tapa, ja sillä pääsee liikkeelle.

- Sureva näyttäisi haluavan kuulla, että kanssaihminen tietää hänen menetyksestään ja on pahoillaan siitä. Sureva toivoo, että surunvalittelu ilmaistaan sanoin, ”Kuulin…, olen pahoillani”. Korulauseita tai lohdutusta ei kaivata. Lohdutusta ei voi voi tuoda toiselle tarjottimella.

Surevan kohtaamisessa epäonnistuvat myös ammattiauttajat, koska he tulkitsevat surun luonteen toisin kuin surevat. Vallitseva ideaali kun on, että surusta on pyrittävä eroon.

- Surevaa halutaan ehkä tyrkkiä eteenpäin ja kehotetaan katsomaan tulevaisuuteen. Mutta suru ei ole pois pyyhittävä häiriötila ihmisen elämänkulussa, vaan olemisen tila. Auttaja ei voi hoitaa surua pois, mutta hän voi kannatella ihmistä tämän surussa.

Surevan katse kääntyy menneisyyteen, sillä menetystä ei voi ymmärtää, ellei katso myös taaksepäin. Eletty elämä määrittyy uudella tavalla, kun menetys kertoo itsen ja maailman uudelleen.

- Suru antaa merkityksen tulevan lisäksi menneelle. Eikä ole vähemmän elämistä, jos katsoo taaksepäin. Läheistään saa surra vaikka lopun ikäänsä, mutta silti voi elää hyvää ja onnellista elämää. Suru ei sulje pois edes iloa.

Jokainen meistä menettää rakkaitaan elämänsä aikana. Ja omaan kuolemaan päättyy jokainen elämä.

- Kasvatammeko me nyt sukupolvea, joka kieltää surun? Lapsella on oikeus tietää, että elämä on hauras, koska sitä kautta syntyy elämän kauneus. Yhtä lailla kun lapsen maailmasta piilotetaan kuolema, voitaisiin piilottaa myös syntymä. Mutta ne ovat kuitenkin elämän arvokkaat ääret. Haluan lapsia rohkaistavan ikätasonsa mukaan huomaamaan, että tänne synnytään, täällä eletään ja kerran kuollaan.

Mari Pulkkinen tietää omakohtaisesti, mitä on menettää läheisensä. Kaksi hänen lastaan on kuollut raskauden toisella kolmanneksella.

- Vaikka raskasta on ollut, en antaisi tätä kokemusta pois. Menetykset ovat osa minua itseäni. Antamalla pois nuo kokemukset, antaisin pois osan itsestäni.

Parhaimmillaan menetykset voivat tehdä elämästä merkityksellisempää, mutta se edellyttää suostumista oman kivun pohdintaan.

- Moni ei suostu surun syliin, koska kokemus voi olla liian kipeä. Surun sylin pitäisi olla salliva syli. Mikään suremisen tapa ei ole oikea tai väärä. Toiset käyvät surua läpi tunteiden kautta, toiset kehon tai arjen tekemisen. Oma tapa on oikea niin kauan, kun ei vahingoiteta muita.

- Surun sylissä ei ole mihinkään kiire eikä siitä tarvitse mennä eteenpäin. Surun syli on kuin linnunpesä korkealla puun latvassa. Se heiluu elämän tuulissa, se on tuulinen ja raapivakin syli, mutta sieltä avautuu näköala joka suuntaan, niin menneeseen, nykyhetkeen kuin tulevaankin.

Mari Pulkkinen: Surun sylissä – Suomalaisten kokemuksia menetyksestä

Kustantamo S&S 2017

Laura Visapää
laura.visapaa@evl.fi
@

Jaa artikkeli